Nuoret ovat kulttuuritietoisia

Kyllä nuoret tietää! Kulttuuri kiinnostaa nuoria ja nuoret uskovat, että taiteella voidaan vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. Tuoreen nuorisobarometrin mukaan kahdella kolmesta nuoresta on jokin luova harrastus. Yleisin syy harrastamattomuuteen on ajan puute.

Mielenkiintoinen 15-29 -vuotiaiden keskuudessa puhelinkyselynä toteutettu tutkimus tietää myös kertoa, että tärkeimpiä kulttuuripalveluita nuorten vapaa-ajan ja elämän kannalta ovat konsertit, kirjastot ja televisio.

Telkkarin laskeminen mukaan kulttuuriin on aika erikoinen rajaus. Toki TV voi olla myös kulttuuria, ainakin massasellaista. Viime kädessähän kaikki, mitä ihminen tekee ja tuottaa on kulttuuria. Mutta silti... pikkuinen taiteilija minussa vänkää vastaan. Telkkari on passivoiva eikä takuulla ainakaan ruoki luovuutta. TV:n ääressä kuluu vähemmän kaloreitakin kuin nukkuessa! No, kirjaston ja konsertit nielen kyllä mukisematta.

Siitä pisteet, että barometrin tekijät ovat itsekin pohtineet kulttuurin käsitteen rajaamista. Seurannan vuoksi he ovat päätyneet samoihin kysymyksiin kuin aiemmassa kulttuuriin ja taiteeseen painottuvassa barometrissä on käytetty vuonna 1999. Luova harrastus määritellään tarjottujen vaihtoehtojen avulla, ja kulttuuri tulee oikeastaan määritellyksi siinä samalla. Tutkimuksessa se on seuraavia asioita:

soitat jotain soitinta
harrastat laulamista
kirjoitat (esim. blogia, sanoituksia, novelleja)
piirrät
maalaat tai harrastat jotain muuta kuvataidetta
valokuvaat
videokuvaat
teet sarjakuvia
teet käsitöitä (kuten tuunausta, pienoismalleja, virkkaamista, nikkarointia)
näyttelet tai olet muuten teatteritoiminnassa
harrastat tanssia (esim. hip-hop, baletti, moderni tanssi, kansantanssi)
teet tai käsittelet kuvia tietokoneella
teet musiikkia tietokoneella
harrastat sirkusta
olet mukana järjestämässä kulttuuritapahtumia
teet graffiteja tai tageja
sinulla on jokin muu luova harrastus (jos kyllä, mikä?)

Muita mielenkiintoisia pointteja tutkimuksesta:

Valtaosa nuorista ei tämän kyselyn mukaan kannata musiikin vapaata nettijakelua. Graffitteja taas ei koeta rikokseksi vaan taiteeksi. Nuorten mielestä paras tapa tukea luovuutta on lisätä koulussa taideaineiden opetusta. Ja netin käyttö ei barometrin mukaan olekaan passivoiva tekijä, vaan paljon nettiä käyttävillä on myös paljon edellä mainittuja taideharrastuksia.

Aika näyttää, kuinka tekijänoikeudet ja taiteen jakelu hoidetaan jatkossa ja tuleeko nuorten ääni kuulluksi. Hienoa on, että nuoret kokevat saavansa taiteesta elämyksiä ja enemmistö on myös sitä mieltä, että taide on itseisarvo.

Allianssin yhteenveto tutkimuksesta täällä, linkki barometriin täällä.

Sika tulee - oletko valmis?

Taisin sairastaa possuflunssan. Tai jonkun pöpön nyt ainakin, viikko meni puolikuntoisena ja perheessä nuoremmalla käväisi korkeakin kuume.

Eilen sikainfluenssa puhutti kansalaisia A-talkissa. Hysteerisimmät eivät halua lähettää lapsiaan kouluun. No huh! Varmasti kyseessä on vaarallinen tauti etenkin riskiryhmäläisille, kuten influenssat riskiryhmille joka vuosi ovat. Mutta jotain suhteellisuudentajua kaipaisin tähän yleiseen paniikkihäiriöepidemiaan. Seitsemän kuollutta suhteessa kymmeniintuhansiin tartunnan saaneisiin on todella vähän. Liikenteessä kuoli viime vuonna 343 ihmistä. Pitäisikö minun nyt ottaa lapseni pois koulusta, koska ulkona liikkuminen on niin vaarallista?

Espoon tartuntatautien vastuulääkäri Stiina Zitting sanoi ohjelmassa, että parissa perheessä tekemiensä vasta-ainekokeiden perusteella hän voi sanoa kyseessä olevan erittäin herkästi tarttuvan viruksen. Suurin osa meistä sairastanee possutaudin sitä edes huomaamatta. 98 % sairastuneista paranee ilman mitään hoitoa noin viikon kotilevolla. Ulkojonotukset ja epäjärjestys rokotuksissa johtuivat viime kädessä 8-vuotiaan torniolaistytön kuolemasta viikonloppuna. Pelokkaat ihmiset vyöryivät terveyskeskuksiin, vaikka edellisellä viikolla oli vielä vallinnut rokotusvastainen ilmapiiri.

Miten paljon pelkoa ja hysteriaa syntyykään vain sitä kautta, että asia velloo joka iltapäivälehdessä ja kuolemantapaukset otsikoidaan näyttävästi? Uutispimennossa sairastaisimme kotona kaikessa rauhassa mummon viinimarjamehun turvin niin kuin on tehty maailman sivu.

Hyvä muistaa, että pelko lisää stressihormonien määrää elimistössä ja alentaa vastustuskykyä. Ehkä paras rokotus sikainfluenssaa vastaan on heivata telkkari kellariin?

Välietappi

Nyt ollaan jo niin pitkällä, että Kustantaja on laittanut kirjan tiedot ennakkomarkkinointiin.

Vaikka Kirjailija kuinka tietää, ettei tämä itse kirjoittamiseen mitään vaikuta - liuskakasa on edelleen liuskakasa - niin silti näyttää siltä kuin kumma hehku olisi syttynyt paperiprujun päälle. Läjä on taas astetta enemmän kirja ja astetta vähemmän käsikirjoitus.

Taival tähänkin saakka on ollut pitkä. Ensin oli idea, sitten teeman kypsyttelyä ja hidasta muodon hakemista. Ensimmäinen käsikirjoitusversio kävi Kustantajalla keväällä. Sen jälkeen teksti on käynyt läpi isojakin muutostöitä. Kirjailija alkaa olla nurinavaiheessa: "Ollanko jo perillä? Onko vielä pitkä matka?"

Toki Kirjailija tietää, kuinka pitkä matka vielä on. Romaanin pitäisi suunnitelmien mukaan olla kaupoissa toukokuussa.

Kirjailija yrittää pitää mielessään, että kässärin jokainen työvaihe tuntuu tukalalta juuri silloin kun se on päällä. Ideointivaiheessa kiemurrellaan, että olisipa jo jotain konkreettista, johon tarttua, edes lauseentynkiä, joita skrollata ruudulla eestaas. Tekstin muokkausvaiheessa taas haikaillaan takaisin siihen vapaaseen luovaan tilaan, kun on pelkkä tyhjä valkoinen edessä eikä mikään vielä sido. Ja puhtaaksikirjoitusvaiheessa toivotaan, että voisi tehdä mitä tahansa muuta, kun korjailla pilkkuja ja hölmöjä asiavirheitä.

Silti jokainen vaihe on tärkeä. Joka muokkauskerta vie tekstiä himpun verran kauemmaksi itsestä ja saman verran lähemmäksi lukijoita.

Aina ei vain ole itsestäänselvää, että juuri sitä Kirjailija haluaa. Kaikesta marinasta huolimatta oman tekstin kanssa vaahtokylpeminen on mukavaa hommaa. Ei sieltä ihan hevillä nousta - ennen kuin on pakko.

Kaiken se kestää

Silläkin uhalla, että on isänpäivä, kirjoitan äitimyyttiä ravistelevasta kirjasta. Tai ehkä juuri siksi.

Nobel-palkittu Doris Lessing ei päästä Viides lapsi -romaaninsa lukijaa helpolla. Harrietin ja Davidin unelmaidylliin - tiedätte, iso talo ja paljon lapsia - syntyykin viidentenä lapsena hirviö. Ben on maahisen näköinen, väkivaltainen lapsi, jonka älynlahjatkaan eivät oikein vakuuta. Eipä aikaakaan, kun erityislapsi pistää niin perhe-elämän kuin sukulaissuhteet reikaleiksi. Parisuhde näivettyy, muut lapset jäävät paitsioon. Lopulta ei jää jäljelle kuin Harrietin hampaat irvessä toteuttama äidinrakkaus. Pikkumonsteri on kuitenkin oman kohdun tuotos, josta pilkahtaa toisinaan vastavaloakin. Vai pilkahtaako?

Lessing on julman riisuttu kerronnassaan. Tiivis romaani kuvaa Benin varttumisen aikuisikään vain sadassakuudessakymmenessä sivussa. Epäselväksi ei jää, kuinka ahdistavaa elämä erilaisen lapsen kanssa voi olla. Paikoin Lessing vilauttaa jopa scifiä Benin olemuksen takaa, mutta jättää tulkinnan lukijalle.

Itsekin erityislapsen vanhempana koin tekstin tunkeutuvan niin sanotusti ihon alle. Löysin paljon tuttuja tuntemuksia uhrautuvasta rakkaudesta aina vihaan, häpeään ja epätoivoon. Lessing avaa juuri niitä tunteita, jotka eivät ole äidille sallittuja. Eihän omaa lastaan sovi vihata eikä siihen saa väsyä.

Ja entäs, kun näitä tunteita kuitenkin syntyy? Mitä tekee äiti? Kirjan Harriet-äiti alistuu. Ben on rangaistus siitä, että hän uskalsi toivoa itselleen onnea. Taitavasti Lessing rinnastaa pelkoa herättävän Benin herttaiseen down-tyttöön Amyyn, jonka avoin hymy saa poikkeuksetta ihmiset puolelleen. Sympatiat kerää Amyn äiti, jolla on sentään vammainen lapsi. Harriet taas on epäsikiön kasvattanut ja siis vastenmielisen kartettava yksilö itsekin.

Lohdullista on, että 80-luvulta ollaan tultu aimo harppaus eteenpäin erityislasten ja -perheiden auttamisessa. Ihan niin karmea kohtalo kuin Benillä, ei välttämättä ole jokaisella erityislapsella edessään enää tänään, vaikka ajatuminen vääriin kaveripiireihin ja oman erityisyyden toteuttaminen kyseenalaisin konstein onkin riskinä. Tunnetasolla kirja on kuitenkin edelleen ajankohtainen ja ravistelee taatusti joka äitiä, niin erkkarilapsen kuin tavislapsenkin.

Samankaltaista äidin hätää ja neuvottomuutta muistan lukeneeni Deborah Spungenin Nancyssa, tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessa Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävästä. Kotimaisista kirjailijoista aihetta on käsitellyt ainakin Märta Tikkanen teoksessaan Sofian oma kirja ja Tiina Pihlajamäki kirjassaan Rant.ta.li.

Täällä ja täällä Lessingin paljon luetun romaanin kritiikkejä.

Bon halloween à tous!

Umpiamerikkalaisen pelottelujuhlan kunniaksi päätin ottaa annoksen ranskalaista kauhua ja realityä. Leffanautinnon takasivat Pascal Laugierin Martyrs (2008), ei ihan tyypillinen gornoilu-pläjäys, ja Mathieu Kassovitzin La Haine (1995), joka pohjautuu väkivaltaisiin tositapahtumiin Pariisin ankeilla esikaupunkialueilla.

Marttyyrit on tarina kahdesta tytöstä, joista toisella on takanaan ikävä lapsuus pariskunnan kiduttamana. Viisitoista vuotta myöhemmin tytöt lähtevät yhdessä veriselle kostoretkelle. Tästä käynnistyvät tapahtumat, jotka yllättävät ja yököttävät.

Leffa on sekoitus kaikkea: tehokasta säikyttelyä, jännityksen rakentamista, huolellisesti toteutettuja kipukohtauksia, nopeita juonenkäänteitä ja genrejen sekoittamista. Taitavaa varmasti, silti minulle jäi tyhjä olo. Miksi kaikki hypetys? Marttyyrejä on sentään kehuttu vuosituhannen parhaaksi kauhuelokuvaksi. Okei, siitä pisteet, että näin kuulemma painajaista yöllä – näin ainakin raportoi vieressä nukkuva kumppani aamulla. Itse en kyllä muista.

Sudenkuopaksi muodostuu minun kohdallani samastumisen ongelma. Vaikka päähenkilöt ovat rohkeita nuoria naisia – sinänsä mainiosti toimiva idea – en sittenkään löydä heihin yhtymäkohtaa. Hahmojen kehittely jää liiaksi genrerajojen ylittämisintoilun ja tarkkaan mietittyjen väkivalta- ja kidutuskohtausten jalkoihin. Ja jos en pääse henkilön nahkoihin, jäävät tapahtumat pelkäksi ulkokohtaiseksi pällistelyksi. Pelottavuutta leffaan on saatu kohtuullisen neutraalilla maskeerauksella ja realistisilla elementeillä - mitään yliluonnollista se ei sisällä. Mutta eihän se perusasiaa korjaa eli höttösiä tyttöhahmoja, jotka eivät ole lihaa ja verta. Tai ehkä pikemminkin, ovat vain lihaa ja verta. Ikäväksi päätökseksi loppuratkaisu selityksineen humpsahtaa niskaan kuin tyhjästä, ja olo on kuin huonon vitsin jälkeen. Tässäkö koko juttu? Tai sitten se on vain myönnettävä, että en tajua kauhua ylipäätään.

Toista maata on Viha, kokonaan yhden päivän aikana tapahtuva mustavalkoleffa. Aluksi seurataan aitoa uutismateriaalia Pariisin mellakoista. Tarina käynnistyy, kun poliisi on pahoinpidellyt arabitaustaisen nuorukaisen koomaan ja saanut vihan roihahtamaan ghetoissa. Katsoja pääsee seuraamaan kolmen kaveruksen, juutalaisen Vinzin, mustaihoisen Hubertin ja arabipojan, Saïdin tyhjäntoimittamista mellakoiden jälkeisenä päivänä. Kolmikko heittää läppää ja hengaa porukoissa, diilaa aineita, treenaa ja pohtii maailmanmenoa, mutta samalla pinnan alla kytee. Rasismi, poliisiviha ja niiden väistämätön seuraus, väkivalta, jäytävät erityisesti Vinziä.

Tarina on traaginen, ja tarjoaa lopulta paljon lohduttomampaa kauhua kun marttyyritytöt. Pojat tulevat lähelle, ovat uskottavia persoonia ja toimivat motivoidusti. Elokuva on jokapäiväisen uutishötön tosi tv-versio, jonka katsominen kysyy oikeasti sisua. Tehoa syventävät raikas dialogi, vähäinen musiikin käyttö ja dokumentaarisen oloinen mustavalkokuva. Leffa toteutettiin pienellä budjetilla, miehitettiin tuntemattomilla nuorilla näyttelijöillä ja palkittiin Cannesissa 1995 parhaasta ohjauksesta.

Kuinka kirjaa markkinoidaan

Tällä viikolla on Helsingin Sanomien sivuilla keskusteltu vilkkaasti Sofi Oksasen kolumnin ja yhdentoista muun kirjailijan kustantajalle lähettämän kirjeen vuoksi. Kirjailijat paheksuvat mm. sitä, että heidän kirjojaan markkinoidaan huonosti, ja julkisuuteen vuodettiin protestikirjelmä, jonka piti olla talon sisäinen. Tämäkö on kirjailijoiden omaa markkinointistrategiaa? Noh, ainakin palstatilaa irtoaa.

Nykyisin kirja joutuu kilpailemaan monen median kanssa - netin, elokuvan, musiikin ja tositeeveen. Kirja kilpailee myös toista kirjaa vastaan. Tarjontaa on runsain mitoin niin kustantajalle lähetetyissä käsikirjoituksissa kuin valmiissa kirjoissa. Mikään maailman tila ja aika ei riitä kaiken tarjolla olevan materiaalin julkaisemiseen ja massiiviseen markkinointiin. Kun kertakäyttökulttuuri jyllää, kirja on vain yksi kulutushyödyke muiden joukossa. Nykykirjailijan tehtävä on olla nöyrä sisällöntuottaja. Sellaista ihmemarkkinointikikkaa ei ole keksittykään, jolla enää pidettäisiin henkitoreissaan korisevaa taiteilijaneromyyttiä hengissä.

Kun kirjailija luo omaa brandiaan, kannattaa ottaa opiksi vaikkapa Laila Hirvisaaren Kirjailijan kymmenestä käskystä vuodelta 2001:

"Älä kuvittele olevasi kuningas tai kuningatar mennessäsi kustantajan luo. Älä myöskään alennu moittimaan kustantajaasi ulkopuolisille ja ymmärtämättömille, sillä kirjailijan ja kustantajan suhde on kuin vanha avioliitto, jonka konfliktit kuuluvat vain näille kahdelle."

Taidan päättää tämän sotkun seuraamisen ja vetäytyä vähälevikkisen ja ihan oikeasti minimaalisesti markkinoitavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden pariin. Nautinnollisia lukuhetkiä kaikille!

Isien ihmisoikeuksista

Taas on tukka pystyssä, iho kananlihalla ja valtava häpeä oman sukupuolen johdosta.

Luin tosielämän kauhutarinoita otsikolla "Syytettynä isä", kirjoittajina Ari Jousmäki ja Liisa Kosonen (Teos 2009).

Kirja alkuosa koostuu viiden eronneen miehen tarinasta 2000-luvun Suomessa. Karmeaa luettavaa viranomaisten ja katkeruutta pursuavien äitien väsytystaisteluista isejä vastaan, jotka yrittävät saada edes tavata lastaan. Suomessa, tasa-arvon esimerkkimaassa, naisilla on suuresti valtaa ja sitä he osaavat myös käyttää sumeilematta hyväkseen. Peli menee törkeäksi, kun naiset alentuvat käyttämään lapsiaan nappuloina.

Perheväkivalta ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat faktoja, joista puhutaan paljon. Hyvä niin. Mutta yllättävän yleisiä ovat myös tapaukset, joissa naiset ilmestyvät turvakoteihin vailla mitään muuta näyttöä miehen väkivaltaisuudesta kuin oma tarinansa. Muutama tirautettu kyynel, ja sosiaaliviranomaisten papereihin jäävät lausunnot miehen "oletetusta väkivaltaisuudesta". Näitä sosiaaliviranomaisia kuulevat sitten tuomioistuimet, kun lasten huoltajuudesta päätetään. Isä on tuomittu jo lähtökohtaisesti.

Insestikortin vilauttaminen ei ole järin harvinaista sekään. Kun hyväksikäyttöepäily vedetään mukaan peliin, isän tapaamiskuviot lapsen kanssa pannaan välittömästi uusiksi siihen saakka, kunnes tutkimus on saatu päätökseen. Tähän voi kulua vuosiakin.

Samalla, kun tosiasialliset hyväksikäyttökokemukset ovat vähentyneet tasaisesti sekä tytöillä että pojlla, on epäilyjen määrä kuitenkin kasvanut voimakkaasti. Hyväksikäyttöepäilyjen määrä on 1980-luvun alkupuolelta lähtien noussut peräti nelinkertaiseksi. Sinänsä on hyvä juttu, että hyväksikäyttöepäilyihin tartutaan rivakasti, mutta useinkaan niissä ei ole muuta löydöstä kuin lapsen kertomus. Mistä näitä tarinoita sitten oikein tulee?

Vanhemmasta vieraannuttamisoireyhtymä PAS eli Parental Alienation Syndrome tarkoittaa lähivanhemman (eli yleensä äidin) etävanhempaan (eli yleensä isään) kohdistuvaa panettelukampanjaa ja mustamaalausta. Usein samalla vaikeutetaan tai estetään lasten tapaamisia toisen vanhemman kanssa. Sanomattakin lienee selvää, että lapsen tahallinen vieraannuttaminen vanhemmastaan on traumatisoivaa. PAS:n olemassaolo on hyväksytty lääkärien, juristien ja lastenhuoltajuuskiistojen parissa työskentelevien keskuudessa muualla maailmassa, mutta Suomessa se on ilmiönä uusi. Manipuloinnin seurauksena lapsi alkaa vierastaa etävanhempaa, koska lojaalisuus lähivanhempaa kohtaan on suuri. Vakavassa PAS-tilanteessa lapset ovat häiriintyneitä ja usein jopa fanaattisia. PAS on mekanismi, jossa lähivanhempi siirtää oman vakavan mielenterveyshäiriönsä lapseen.

55 vuoden (1950-2005) tarkasteluajankohtana Suomessa lapset ovat suhteellisesti kasvavassa määrin päätyneet asumaan äidin, ei isän kanssa. Tämä huolimatta siitä, että naisten alkoholinkäyttö ja tunnistettu väkivaltaisuus ovat samaan aikaan huomattavasti lisääntyneet ja toisaalta koti-isyys on yleistynyt ja isien aktiivisuus suhteessa lapsiinsa lisääntynyt. Silti naista pidetään yhä automaattisesti parempana lähihuoltajana lapselle. Jotkut isät katoavat lastensa elämistä täysin, mikä ei aina johdu piittaamattomuudesta. Sen sijaan avioero ja perheen hajoaminen ovat miehelle aivan yhtä tuskaisia kokemuksia kuin naisellekin. Sillä erotuksella, että mies joutuu luopumaan myös lapsistaan.

Avioeron hakija on tilastollisesti useimmin nainen ja hylätyksi joutuu useimmin mies. Tietävätkö miehet jo lähtökohtaisesti, että ero on iso riski, jota ei kannata ottaa ja kärsivät mieluummin hiljaa hankalassakin parisuhteessa? Kuinka moni nainen ottaisi riskin, jos tietäisi vaakakupissa olevan perinteiset miehiset ongelmat: lasten menetys, syrjäytyminen, alkoholisoituminen ja itsemurhat?

Täällä miesten omia erotarinoita.
Täällä kirjoittajan haastattelu Ilkassa.