Jos ei kuole ei voi syntyäkään

Kirjailija ummehtuu yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessaan. Villakoirat mossaavat nurkassa Turmion kätilöiden tahdissa. Tänään soivat myös My dying bride, Verjnuarmu, The Monolith Deathcult ja Oomph.

Tunnelma on katossa. Tai pitäisikö sanoa maassa, mullan sisällä. Teksti on kuollut, eläköön teksti! Meneillään on ruumiinvalvojaiset ja henkiinherättäjäiset. Näissä juhlissa riemulla on synkeät kasvot. Luominen ei ole iloista eikä pikkusievää. 

Joskus on työskenneltävä ohuenohuella siveltimellä. Toisinaan mikään moottorisahaa pienempi on turha. Tänään ei ole päiväkodin lelupäivä. Tänään tehdään totista työtä. Tänään tapetaan rakkaita. 

Prinssi Kaspianin matkassa

Rakastuin jo lapsena C. S. Lewisin Narnian maailmaan. Sarja on luettu läpi kymmeniä kertoja - myös aikuisiällä - eikä ihastuksen tunne ole miksikään muuttunut. Kun pari vuotta sitten kuulin, että Velho ja Leijona -kirjasta ilmestyy filmatisointi ja vieläpä itsensä Walt Disney Picturesin tuottamana, näin painajaisia. Eikö mikään maailmassa ole pyhää?

Uskaltauduin silti katsomaan elokuvaa, ensin vain varovasti toisella silmällä, mutta nopeasti rävähtivät kaikki aistielimet auki. Ihme kyllä, leffa on hyvällä maulla toteutettua seikkailua, eikä Narnian sadunhohtoista maailmaa ole lätistetty pelkäksi kitsiksi. Juoni noudattaa uskollisesti alkuperäistekstiä ja lapsinäyttelijät säteilevät. Hieno kokemus!

Pikatahtiin ilmestyivät seuraavat osat Prinssi Kaspian (2008) ja Kaspianin matka maailman ääriin (2010). Viimeisin tuli vasta tsekattua, ja vaikka Kaspianin seikkailut eivät ole ihan yhtä kauniisti sykkiviä kuin Velho ja leijona, Narnian lumo on edelleen tunnistettavissa.

Kaspianin matka maailman ääriin -tarinassa Narniaan pääsevät Pevensien perheen kuopus Lucy ja isoveli Edmund. Mukaan tempautuu myös vahingossa kiusanhenkiserkku Eustace. Satumaailma puhuvine eläimineen pistää serkku-paran maailmankuvan kokonaan uuteen järjestykseen. Muuttuminen lohikäärmeeksi on Eustacelle varsinainen tehokoulutus siihen, kuinka ollaan ihmisiksi ja toimitaan yhteisen hyvän eteen. Kokonaisuutena elokuva toimii sujuvasti rullaten eivätkä erikoistehosteet hypi silmille (ainakaan 2D-versiossa). Lapsinäyttelijöiden työtä voi vain ihailla.

Narnia-tarinat ovat herättäneet keskustelua puolesta ja vastaan. Toisten mielestä niitä ei uskonnollisen sisältönsä vuoksi voi lapsille lukea, toisten mielestä kristillinen sanoma on hukattu pakanallisten huuhaa-olentojen kyydissä. Onneksi lapset osaavat nauttia hyvästä tarinasta ihan vain hyvän tarinan vuoksi. Uskonnollista tai ei, Narnian opetukset ovat hienoa moraalikasvatusta,  perinteistä hyvän ja pahan taistelua, jolta ei säästy meistä yksikään täällä elämän tyrskyissä.

Moraalikasvatus ei tunnu olevan oikein muodissa, ja siksi Narnian tarinatkin ehkä koetaan herkästi vanhanaikaiseksi tai mustavalkoiseksi. Parasta tarinassa ovat kuitenkin lapset. He ovat suuria sankareita ja kasvavat huikaiseviin mittoihin joutuessaan kohtaamaan fantasiamaailman haasteita. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, sankarit ylittävät itsensä kohtaamalla rohkeasti omat sisäiset demoninsa - kateuden, vallanhimon, ahneuden, kuka minkäkin. Samastumispaikkoja löytyy tarinassa niin lapsille kuin aikuisille ja takuuvarmasti hyvä ja paha saavat lopussa ansionsa mukaan.

Kaupallista höttöä tai ei, Narnia-elokuvat toimivat hyvinä mainoksina kirjoille. Vaikkei lapsi lukuharrastukselle niin syttyisikään, leffan nähtyään saattaa kärsivällisyys kantaa parinsadan sivun rupeaman, kun hahmot ovat tuttuja ja fantasiamaailmaan jo otettu tuntumaa.

Seuraavaksi elokuvatoteutuksen saa Hopeinen tuoli. Narnia-kirjojen alkuperäinen ilmestymisjärjestys oli seuraava:

Velho ja leijona (1950)
Prinssi Kaspian (1951)
Kaspianin matka maailman ääriin (1952)
Hopeinen tuoli (1953)
Hevonen ja poika (1954)
Taikurin sisarenpoika (1955)
Narnian viimeinen taistelu (1956)

Juonellisesti järkevin järjestys olisi:

Taikurin sisarenpoika
Velho ja leijona
Prinssi Kaspian
Kaspianin matka maailman ääriin
Hevonen ja poika
Hopeinen tuoli
Narnian viimeinen taistelu

Mutta nämä ovat makukysymyksiä, joista sopii aina kiistellä. :)

Kiitos tunnustuksesta!

Maaginen arkki sai tunnustusta Marikilta. Kiitos kovasti Beautiful Blogger -awardista. Että tämmöinen tipahtaa, tuntuu vallan lämpöiseltä.

Tunnustuksen mukana kulkee toive kertoa itsestä seitsemän asiaa. Listaan random-ajatuksia. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä eivätkä sisällä suuria salaisuuksia.



1. Tällä hetkellä olen syvästi rakastunut romaanihenkilöihini, jokaiseen kolmeen tasapuolisesti. En tiedä, tuleeko käsikirjoituksesta ikinä valmista saati kirjaa, kuten en voi koskaan tietää, kun lähden kirjoittamisreissuun. Mutta rakastuneena oleminen voittaa monet matkan vaivat!

2. Olen kehittänyt ambivalentin suhteen lumeen. Ennen pidimme toisistamme ja jaksoin innostua lumen seurasta koko pitkän talven. Jos lumi jäi tulematta, kaipasin sitä. Kun se suli pois, sydämeni särkyi. Mutta tänä vuonna en enää tiedä, missä mennään.

3. Olen rikkonut pyhän lupaukseni olla enää ikinä hirttämättä itseäni minkään liikuntakeskuksen jäsenyyteen. Kitkuteltuani pitkään erilaisten pienten (ja sinänsä erinomaisten) toimijoiden aikataulujen vankina, annoin periksi. Teen pääsääntöisesti iltatyötä enkä pääse liikkumaan kuin aamuisin. Ja kunnon aamutuntitarjontaa löytyy vain isoilla keskuksilla. Vuoden 2011 vietän siis jälleen yhden pohjoismaisen liikuntalafkan hihnassa. Parasta tässä on kuitenkin se, että se on kivaa! Haluaisin mennä joka ikiselle tunnille, mutta valitettavasti kroppani ei jaksa kuin yhden päivässä.

4. Pari päivää sitten pohdin onnellistumista. Se oli hyödyllinen kirjoitus. Siinä totesin, ettei työni onnellista minua, mutta plim, asia muuttui saman tien! Kun lakkasin ajattelemasta, että työn pitäisi onnellistaa minua tai merkitä minulle jotakin enemmän kuin se oikeasti merkitsee, se alkoikin tuntua oikein mukavalta, juuri siltä kuin sen pitääkin. Sanoissa on tosiaankin voimaa. Ne antavat ajatuksille muodon ja suunnan. Asioiden ylöskirjoittaminen on hyödyllistä, minun pitäisi harrastaa sitä vieläkin enemmän.

5. Liekki on ihmeellisintä, mitä suomalaiselle musiikille on tapahtunut 2000-luvulla. Fanitan ja ihailen nöyränä.

6. Minusta piti jossain vaiheessa tulla musiikinopettaja. Olen monesti miettinyt, mihin se polku olisi minut vienyt. En harmitellen, vaan lähinnä ajatusleikkinä. Olisinko silti kirjoittanut kirjoja?

7. Tänään syön kasviskeittoa. Se kiehuu juuri hellalla, pohjalla artisokkapestoa ja sipulia kuullotettuna, täytteenä porkkanaa, perunaa, paseerattua tomaattia ja soijakermaa.

Tässäpä nämä. Ja sitten award kiertoon! Beautiful blogger -tunnustus annetaan seisemälle kauniille blogille. Otan itselleni oikeuden ymmärtää tällä ennen kaikkea henkistä kauneutta. Tunnustus ei sisällä mitään velvotteita. Kaunista viikonloppua!

Kirjailijan kävelyretkiä
Terhi Rannelan työpäiväkirja
Lastenkirjahylly
Moments
Aurinkosadetta
Grafomania
Himalajan nauru

Kuoleman varjelukset osa 1

Kävin vihdoin tsekkaamassa tuoreimman Harry Potter-filmatisoinnin, enkä pettynyt. Koko saaga on toiminut elokuvatoteutuksena erinomaisesti, ja loppuhuipennuksen alkuosa lupaa paljon.

J. K. Rowlingin luoma rillipäävelho on koko maailman tuntema hahmo, joka hakee vertaistaan niin lastenkirjallisuudessa kuin mediailmiönä. Jotain taikapölyä on tarinan päälle ripoteltu jo syntyvaiheessa, sillä se tuntuu puraisevan sekä lapsiin että aikuisiin. Tämänpäiväisestä näytöksestä bongasin useita itseni ikäisiä ihmisiä ilman mitään jälkikasvua tai silmänlumeeksi mukaan raahattua kummilasta. Potter kiinnostaa aidosti.

Sarjan ensimmäinen kirja Harry Potter ja viisasten kivi ilmestyi suomeksi 1998. Muistan lukeneeni sitä pojalleni iltasaduksi vuosituhannen vaihteessa. Tänään 16-vuotias teini oli kanssani katsomassa Kuoleman varjeluksia - eikä häntä tarvinnut edes houkutella mukaan. Luultavasti hän jokusen vuoden päästä lukee Pottereita ääneen omille lapsilleen ja kertoo, kuinka varttui aikuiseksi niiden mukana.

Ensimmäisestä Potter-leffasta saatiin nauttia 2001. Silloin Harry oli vielä pulleaposkinen velhokokelas ja Tylypahkan touhu harmitonta ala-astemaista sähellystä. Toisin on tänään. Kuoleman varjelukset on synkin Potter-tarinoista. Harry täyttää seitsemäntoista ja joutuu pakenemaan yhä voimakkaammaksi käyvää Voldemortia.

Ylivoimaiselta tuntuva tehtävä on löytää ja tuhota hirnyrkit, joihin on pilkottu Voldemortin sielu. Voldemortin diktatuuri muistuttaa kuraveristen jahtauksineen karmaisevasti rotusortoa, ja Harryn ja kiltan vastarinta on mitä mukaansatempaavinta maanalaisen armeijan toimintaa. Harry, Hermione ja Ron ovat kasvaneet nuoriksi aikuisiksi, ja koko seitsemänosainen tarina on kehittynyt hienosti lasten seikkailusta nuorten draamaksi, jossa minuuden etsimisen problematiikka on isosti läsnä.

Meillä on jo suunnitteilla Potter-maratoni, kunhan kaikki elokuvat ovat päätyneet dvd:lle. Kuoleman varjelukset osa 2 saapuu teatterihin kesällä 2011, ja joku syysyö saamme nauttia koko sarjan putkeen. Enpä malta odottaa!

P.S.1 Erityiskiitos vielä siitä, ettei tästä leffasta tehty 3D-versiota. Pelleilyä koko touhu - sitä paitsi kuka hullu jaksaisi istua painavat lasit päässä kaksi ja puoli tuntia?  

P.S.2  Ralph Fiennes lordi Voldemortina on kertakaikkiaan i h a n a.

Onnellistumisen haaste

Uskon, että ihmisenä olemisen tarkoitus on pyrkiä onnellisuuteen. Tähän tähtäävät uuden vuoden lupauksetkin, elämänlaadun parantamiseen. Kun alan urheilla, olen onnellinen. Kun tiputan painoa, olen onnellinen. Kun selviydyn tipattomasta, olen onnellinen.

Viime uutena vuonna lupasin lopettaa kahvinjuonnin. Sen teinkin. Syksystä lähtien olen juonut yhden kupin aamuisin ja löytänyt tasapainon asiaan. Kahvin kittaamisesta luopuminen on varmasti onnellistanut minua. Mutta ei siksi, että maailma nyt pelastuu, vaan siksi, että päätös lähti omasta tarpeestani ja motivaatiostani eikä ulkopuolelta. Siksi lupauksen pitäminen on tuntunut tärkeältä ja lipusminen ikävältä. Lopputulos on ollut onnellistava.

Viime vuonna julkaisin kirjan ja se tuntui mukavalta. Kirja sai jopa palkintoehdokkuuden, joten ilmeisesti se sai vastaanottajissa aikaan jotain. Tärkeintä on kuitenkin, että kirja teki minut onnelliseksi. Kirjoittaminen onnellistaa minua, tekstin tekeminen antaa väreille sävyt ja pilville kultareunat. Tykkään kirjoittaa.

Viime vuonna tein paljon töitä ja se on ollut tyhmää. Tunnen laittaneeni energiaa likoon asiaan, johon en täysillä usko. Työn tekeminen ilman motivaatiota on tuhoavaa. Joko on löydettävä motivaatio jostain, muutettava olosuhteita ja omaa asennetta, tai vaihdettava hommaa. Tänä vuonna minun on tehtävä asialle jotain. Olen vain siirtänyt ratkaisun tekemistä, ja se vasta kuluttavaa onkin. Työ ei siis ole onnellistanut minua.

Bloggaus on ollut mainio henkinen varaventtiili. Mutta välillä tunnen tekeväni siitäkin velvollisuuden itselleni. Olen siis onnistunut kehittämään täysin vapaaehtoisesta hommasta taakan? Onneksi olkoon, suoritus sekin. Mutta pääsääntöisesti bloggaus onnellistaa minua niin kuin kirjoittaminen ylipäätään.

Haastanpa teistä jokaisen pohtimaan, mitkä ovat itseä onnellistavat asiat ja sitten tekemään epäonnellistaville jotain. Ja selvyyden vuoksi: tekeminen ei tässä yhteydessä tarkoita juutalaisten työntämistä uuniin tai muunkaltaista lopullista ratkaisua, vaan itseen kohdistuvia toimia. Jos duunini on epätyydyttävää, ratkaisu ei ole, että käyn pommittamassa toimiston maan tasalle tai että kettuilen kaikille verkossa tai muualla. Muutoksen on lähdettävä itsestä.

Ja kuten kunnon elämäntapasaarnoihin kuuluu, aloitan itsestäni. Tänä vuonna haastan itseni onnellistamaan itseni tekemällä niitä asioita, joihin uskon. Elämä on liian lyhyt muuhun.