Maailmassa on liikaa tekstiä! Liikaa kirjaimia, liikaa sanoja, liikaa selitystä. Kenellä on aikaa lukea kaikkea? Poden kammottavaa tekstiähkyä. En jaksa uskoa, että tähän maailmaan mahtuu enää yhtään ainutta kirjaa enempää. Ajatus uudesta käsikirjoituksesta hirvittää. Kirjan elinkaari lyhenee jatkuvasti, yhä enemmän nimikkeitä julkaistaan, yhä vähemmän kirjoja myydään.
Minkä ihmeen takia minä kirjoitan?
Kysymys tuli 7-luokkalaisilta kouluvierailulla, ja se on hyvä kysymys. Olen aina ajatellut, että kirjoittaminen on kaksisuuntaista liikennettä. Ollakseen elossa teksti vaatii lukijan, kommunikaatioon tarvitaan lähettäjä ja vastaanottaja. Varsinkin nuortenkirjailijana potee usein turhautumista. Kirja kilpailee niin monen muun median kanssa. Ääni ei kanna, asia hukkuu kakofoniaan.
Sanomisen pakko on ihmisellä kai geeneissä, väittävät. Itseilmaisun hirvittävä kirous lepää päällä. Jos en kirjoita, en ole olemassa. Olen vain onneton varjohahmo itsestäni.
Ehkä se on riittävä peruste uudelle kässärille.
Tämän kevään olen puolivuotisella apurahalla. Tilanne on uusi, en ole vielä kertaakaan ollut niin pitkään kirjoittamisvapaalla. Teen tekstiä, koska se on nyt mun duuni. Tämä on jo niin outoa, että asiasta täytyi kirjoittaa blogiin. Näköjään apurahavapaa on hedelmällistä. Jotain sanoja roiskuu myös tälle alustalle.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Kerro muillekin!