Missä mennään

Hups, onpa edellisestä postauksesta aikaa. Välillä on varmaan ihan hyvä merkki, ettei ehdi somessa notkua. Päivitykset jäisivät kumminkin "en nyt ehdi syvemmin tätä kommentoimaan"-tasolle, ja sitten huomaan jättäneeni aloittamisenkin tekemättä.

Sitä paitsi tuntuu, ettei ole mitään uutiskynnyksen ylittävää sanottavaa. Arki on arkea: kirjoitan, kuuntelen musaa, luen kirjoja, katon leffoja, laitan ruokaa, teen töitä, kirjoitan, kuuntelen musaa, luen kirjoja, katon leffoja, laitan ruokaa, teen töitä, kirjoitan... Hmm, pitäisköhän hypätä oravanpyörästä?


Tässä kuitenkin pintaraapaisuna pari viime aikojen helmeä:


Beate Grimsrud: Hullu vapaana (Like 2012)

Mahtavan hengästyttävä tilitys mielenterveyden horjumisesta ilman paisuttelua. Sisältää mustaa huumoria ja terävää kritiikkiä. Veteen piirretty on se kuuluisa viiva terveen ja sairaan välillä.


Gus Van Sant: Restless (2011)

Liikkis leffa kahdesta nuoresta. Elämän isot teemat läsnä, rakkaus ja kuolema. Tykkään! Saman ohjaajan muukin tuotanto osuu: Paranoid Park (2007) skeittaajapojasta, Elephant (2003) kouluampujakaveruksista (josta bloggasin täällä) ja tietenkin jo klassikoksi muodostunut Good will hunting (1997), siloposkisen Matt Damonin ja perushumaanin Robin Williamsin siivittämä kasvutarina.

Ja tätä levyä sitten jaksan kuunnella:

Anathema: Weather Systems (2012)

Bändi on kulkenut pitkän matkan death metallista vaihtoehtorockin suuntaan. Vanhatkin julkaisut kolisee, mutta kehittyminen on aina mielenkiintoista. Uusi levy samoilla tyylilinjoilla kuin edellinen We're here because we're here (2010).

Näillä mennään.