Onko vaivan arvoista?

Jostain syystä ihmisten mielessä kirjailijaelämä on jotain erikoista. Vähintäänkin tekstiä luodaan punaviinin voimalla yöllisen inspiraation iskiessä. Muu aika notkutaan taiteilijapiireissä, tuhlataan yhteiskunnan varoja lorvimalla apurahavapailla ja juovutaan elämästä.

Voi kunpa!

Kirjailijan arki on kuin kenen tahansa arki. Kirjailija-arki on jopa niin tapahtumatonta, että siitä on lähes mahdotonta blogata. Perusarki on yhtä tappavan sietämätöntä kuin kenellä tahansa "taviksella". Ja tavis todellakin lainausmerkkihin, koska kukaan ei ole taviksempi kuin taviskirjailija.

Todisteeksi tavallistakin tavallisemman päivän kulku:

Herääminen noin klo 7 - kuten joka aamu.
Jälkikasvu laittautuu koulutielle isomman tai pienemmän pyörremyrskyn jälkeen. Kirjailija odottaa, että pöly laskeutuu, juo ehkä toisenkin kupin kahvia.
Klo 9 lenkille. Suihkun jälkeen pukeutuminen työpaikalle, eli paikatut kotiverkkarit päälle ja koneelle.
klo 11-16 tekstin vääntämistä. Ähkimistä. Käsien vääntelyä. Teen juontia, eilisiä ruuanjämiä jääkaapista. Lisää vääntämistä. Välillä piipahdus facebookiin. Musiikin kuuntelemista. Lisää teetä. Sähköposteja. Pakollisia projektin hoitamisasioita. Apurahoista huolehtimista. Laskujen maksamista.
Kunnes on niin kova nälkä ja pää niin tyhjä, että Kirjailijan on pakko laittautua kauppaan ja tehdä ruokaa.
Haahuilua lähimarketissa, kokkaamista, jälkikasvun palautumista koulutieltä, ruokailua. Nuoriso vaatii oman aikansa ja tilansa, kirjailija piiskaa niitä pyykille ja lumitöihin. Katsotaan taas paikat perheessä, kuka on kuka.
Illasta häly asettuu, Kirjailija nauttii hyvästä elokuvasta tai sarjasta. Illat sisältävät äärimmäisen harvoin kirjoittamista, se johtaa vain yöunien menettämiseen.
Klo 22 Kirjailija on vaaka-asennossa, yleensä kirjan parissa, kunnes sippaa.

Minkä rivien välissä tässä oli se Suuri Taiteilijaelämä? Rutiineja rikkovia tapahtumia osuu toki vuodenkiertoon, kouluesiintymisiä, joskus kustantajan kekkerit, toisinaan kirjamessut, mutta peruskirjoittaminen on niin jumalattoman tapahtumatonta toimintaa, että toisinaan on pakko ihmetellä, miksi tätä sietää ja tekee. Koska on masokisti?

Fiilikset ovat jossain niin vaikeasti tavoitettavassa kerrostumassa minuutta, että on pakko turvautua itseään viisaampiin. Children of Bodomia siteeraten:

Was it worth it? 
(Hell yeah!)

Ignore the pain
(Hungover!)
But I'll do it again
(Crying!)
Tears made of grit
(Flying!)
Oh yes it was worth it!
Yeeeaaaaoooowwww!