Maaginen arkki

Ähky

2012-01-31T06:50:00.000-06:00

Maailmassa on liikaa tekstiä! Liikaa kirjaimia, liikaa sanoja, liikaa selitystä. Kenellä on aikaa lukea kaikkea? Poden kammottavaa tekstiähkyä. En jaksa uskoa, että tähän maailmaan mahtuu enää yhtään ainutta kirjaa enempää. Ajatus uudesta käsikirjoituksesta hirvittää. Kirjan elinkaari lyhenee jatkuvasti, yhä enemmän nimikkeitä julkaistaan, yhä vähemmän kirjoja myydään.

Minkä ihmeen takia minä kirjoitan?

Kysymys tuli 7-luokkalaisilta kouluvierailulla, ja se on hyvä kysymys. Olen aina ajatellut, että kirjoittaminen on kaksisuuntaista liikennettä. Ollakseen elossa teksti vaatii lukijan, kommunikaatioon tarvitaan lähettäjä ja vastaanottaja. Varsinkin nuortenkirjailijana potee usein turhautumista. Kirja kilpailee niin monen muun median kanssa. Ääni ei kanna, asia hukkuu kakofoniaan.

Sanomisen pakko on ihmisellä kai geeneissä, väittävät. Itseilmaisun hirvittävä kirous lepää päällä. Jos en kirjoita, en ole olemassa. Olen vain onneton varjohahmo itsestäni.

Ehkä se on riittävä peruste uudelle kässärille.

Tämän kevään olen puolivuotisella apurahalla. Tilanne on uusi, en ole vielä kertaakaan ollut niin pitkään kirjoittamisvapaalla. Teen tekstiä, koska se on nyt mun duuni. Tämä on jo niin outoa, että asiasta täytyi kirjoittaa blogiin. Näköjään apurahavapaa on hedelmällistä. Jotain sanoja roiskuu myös tälle alustalle.

Bloggaan siis olen

2011-11-13T05:48:00.000-06:00

Blogihiljaisuuteni ei tarkoita, että olisin suuttunut sinulle rakas maailma. Tänä syksynä on vain niin paljon muuta, etten ole ehtinyt seurustella kanssasi. Se on myös huono merkki, sillä silloin kuin ylipäätään kirjoitan aktiivisesti, kirjoitan myös blogiin paljon. Tämä siis tarkoittaa, että olen myös kaunokirjaillut vähän, mikä onkin ollut ainoa surullinen asia viime kuukausina. Olkoon tämä päivitys nyt jonkinlainen selitys tai synninpäästö. Ja koska on kiire enkä kuitenkaan saa aikaan mitään oikeaa postausta, listaan tähän äkkipikaseen kaikki hienot jutut, mitä elämässä on viime aikoina sattunut ja päivittelen taulukkoa sitä mukaa, kun muutoksia tulee. Tämä on taloudellista!

* uusi koti ja remontti - en tiennyt, että minussakin asuu pieni inno-ihminen
* The Big Bang Theory, jota olen katsonut tuotantokausi toisensa perään - aihepiiri tulee perheessäni niin lähelle, että tämä sarja on puhdasta terapiaa
* Julia Cameronin aamusivut, jotka olen viritellyt taas käyttöön tauon jälkeen - yksinkertainen metodi, joka voi muuttaa koko elämän
* lämmin syksy! - pyöräilykausi tuntuu jatkuvan loputtomiin...
* 11.11.11. klo 11.11. - Hieno hetki. Ei muuta sanottavaa.
* glögi, riisipuuro ja kynttilät - marraskuun koittaessa annan itselleni luvan avata joulukauden.

Muuta järisyttävää ei tule mieleen. Ai niin, paitsi että eilen avasin telkkarin ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni koosteen BB:stä. Tästä en ehkä toivu koskaan.

Kulttuurieroista

2011-10-26T10:55:00.000-05:00

Viimeksi olen näköjään päivitellyt blogia Turun kirjamessujen alla. Siellä keskustelimme aiheesta "kulttuurien kohtaaminen". Näinä kasvavan suvaitsemattomuuden aikoina on ihan pakko pohtia ääneen, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kohtaamme toiseutta? Miksi erilaisuutta on niin vaikea sietää? Vieraat tavat tuntuvat oudoilta ja vastenmielisiltä, mutta kuinka usein mietimme, miksi näin on. Miksi koirien syöminen on barbaarista, mutta sian ei? Miksi tyttöjen ympärileikkaus on tuomittavaa, mutta kauneuskirurgia ei?

Yleensä syy löytyy syvältä omasta kulttuurista, ja sille olemme sokeita. Lähelle ei näe selvästi. Kun valtaosa ajattelee ja toimii samoin kuin minä itse, kyseenalaistamista ei tapahdu. Siksi vieraaseen kulttuuriin törmääminen voi olla antoisaa. Parhaimmillaan itsestäänselvydet muutuvat kysymysmerkeiksi ja siitä oivalluksiksi. Seuraavat esimerkit valaiskoot pienessä mittakaavassa, mitä kulttuurien törmäys on. (Isossa mittakaavassa ollaankin sitten jo sodassa tai vähintään terrorismissa.) Esimerkit ovat suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä, koska ne ovat minulle tutuimpia.

1) Suomalainen ja saksalainen keskustelevat. Saksalainen on äänessä, suomalainen on hiljaa (vaikka osaisi kieltäkin). Kohta saksalainen tuntee olonsa vaivautuneeksi. Suomalainen on hänen mielestään epäkohtelias, koska ei reagoi muutoin kuin nyökkäämällä. Suomalainen taas kokee saksalaisen töykeäksi, koska tämä puhuu tauotta. Ajaudutaan ristiriitaan, vähintäänkin molemmat pitävät toista moukkana.

Kulttuuriero: Suomessa on tapana antaa toisen puhua asiansa loppuun ennenkuin puheeseen puututaan. Myös puheenvuorojen välinen tauko on tutkimusten mukaan huomattavasti pidempi kuin useimmissa muissa kulttuureissa. Suomalaisessa small talkissa on kohteliasta sallia toiselle hiljaisuus, oma reviiri ja mahdollisuus kuunnella, vetäytyä tai tehdä mitä huvittaa. Suomalaisittain on siis kohteliasta olla tuppisuu.

Saksalainen taas kokee, että kuulijan on pidettävä ääntä toisen puhuessa ja osoitettava täten kiinnostuksensa. Pelkkä nyökyttely ei todellakaan riitä! "Ahaa!" "Niinkö?" "Todellako?" "Juuri niin!" -kommentit osoittavat saksalaiselle, että häntä kuunnellaan. Pitkät hiljaisuudet puheenvuorojen välillä ovat saksalaisille mahdottomuus. Saksalaisittain on kohteliasta puhua päälle, olla innostunut toisen asiasta, ottaa kantaa, elää mukana, viedä juttua eteenpäin. Hiljaisuus tarkoittaa poikkeuksetta, että puhekumppani toivotetaan sinne missä pippuri kasvaa.

2) Suomalaisethan eivät tervehdi naapureita, hississä mukana matkustavia, lääkärin vastaanotolla odottavia eivätkä muutenkaan ketään, ketä ei tunneta. Saksalaisittain tämä on mahdoton tilanne. Pienemmillä paikkakunnilla vastaantulijoitakin tervehditään. Kulttuuriero: suomalainen on kohtelias jättämällä toisen huomioimatta, antamalla tämän olla rauhassa. Näin suomalainen osoittaa, että "olen huomioinut sinut ja sallin sinun olla olemassa tässä samassa tilassa kanssani". Mutta saksalainen ilmaisee hyväksymisensä toisen olemassaolosta samalla reviirillä ottamalla kontaktia, usein puristamalla kättä. Huomiotta jättäminen on jopa uhkaavaa.

3) Kun suomalaiset keskustelevat pyritään konsensukseen. Pienessä kulttuurissa on tärkeä vetää yhtä köyttä, muuten tulee veli venäläinen ja pistelee poskeen. Niinpä suomalainen ei ilmaise erimielisyyttään, vaikka sisimmässään olisikin toista mieltä. Saksalaiset ilmaisevat mielipiteensä suoraan: "Olen täysin eri mieltä!" Tämä on osa keskustelukulttuuria ja koetaan postiviisesti. Suomalaisessa kulttuurissa toisen mielipiteen tyrmääminen tarkoittaa automaattisesti toisen tyrmäämistä persoonana. Suomessa "olen eri mieltä" tarkoittaa "en pidä sinusta". Siksi suomalaiset ovat niin huonoja kestämään asiallistakaan kritiikkiä. Saksalaiset voivat vaivatta riidellä kovaäänisestikin menemättä henkilökohtaisuuksiin. Suomessa ei tarvitse edes nimitellä. Riittää, että ilmaisee oman kantansa, ja on "valinnut puolensa".

Kulttuurierot ovat pohjaton aarrearkku. Mitä useammin outoihin tilanteisiin törmää, sitä enemmän oppii itsestään. Tuorein kulttuurien törmäyskokemukseni par excellence on taannoiselta Meksikon matkalta. Olin vaellusretkellä porukassa, joka koostui ranskalaisesta perheestä ja saksalais-sveitsiläisestä pariskunnasta. Kun siinä sitten jutusteltiin ja tutustuttiin puolin ja toisin, ranskalaisisän ensimmäinen kysymys nimien vaihtamisen jälkeen oli: "Mitä teet työksesi?" Minusta se tuntui todella oudolta. Kerroin lyhyesti, mitä teen, ja sitten vuorostani kysyin häneltä: "Mistä päin Ranskaa olette kotoisin?", mihin ranskalainen katsoi minua oudosti, ja vastasi, että Pariisin läheltä. Keskustelumme ei jatkunut tästä eteenpäin.

Jäin miettimään, miksi lämpöisissä tunnelmissa käynnistynyt juttumme loppui niin seinään. Kumpikin vetäytyi tilanteesta hymyillen, mutta selvästi hieman häkeltyneenä. Käsitin, että olin kaikista kulttuurien välisestä vuorovaikutuskokemuksistani huolimatta kävellyt suoraan tyylipuhtaaseen viestintäansaan. Olin lähtenyt niistä oletusarvoista, jotka vallitsevat omassa kulttuurissani enkä lähestynyt toista hänen kulttuuristaan käsin.

Tilanneanalyysi: ensinnäkin olin ollut supertöykeä, kun en ollut kysynyt ranskalaiselta takaisin, mitä hän tekee ammatikseen. Tämä todistaa, että minä olen umpisuomalainen. Suomalaisessa kulttuurissa ei ole kohteliasta kysellä toisen työpaikkaa tai ammattia. Ammatti ei ole Suomessa se, millä rehennellään, saati palkka. (Amerikkalaiset saattavat kysyä senkin jo seuraavassa lauseessa: "Mitkä ovat vuositulosi"). Minä siis häkellyin ranskalaisen suorasta kysymyksestä ja varmasti se myös näkyi kasvoiltani. Toiseksi yritin paikata tilannetta siirtymällä minun kulttuuristani käsin tarkasteltuna sopivaan small talk-teemaan eli kyselemään, mistä päin toinen tulee. Suomessa on vallan tavallista kysyä, kenenkä tyttöjä ja poikia sitä ollaan ja mistä kylästä ja talosta kotoisin. Hyvin nopeasti tiedämme, onko joku Itä-Suomesta vai Länsirannikolta, ja tunnemme pahaisia kyliäkin nimeltä ja tiedämme, missä ne sijaitsevat. Ja jollemme tiedä, asiasta on aina sopivaa jutella lisää, minkä tien varrella paikkakunta on ja kuinka monta kilometriä seuraavasta kaupungista, keitä julkkiksia siellä on asunut ja millainen luonto siellä on. Ihan normaalia, eikö? Mutta näin eivät asiat olekaan muualla. Vähintäänkin kysymykseni oli ranskalaisesta hassu ellei sitten tungetteleva. Espanjalaisesta kulttuurista ainakin tiedän sen, että siellä eivät hyvätkään tutut välttämättä tiedä, missä toinen asuu. Osoite, koti tai asunto eivät ole tärkeitä, kun ihmisiä tavataan ulkona, kaduilla ja kahviloissa. Suomalaiselle taas oma talo, mielellään omalta lapsuuden kotipaikkakunnalta on se juttu. Suomalaiset ovat todella kotiseuturakkaita!

Noh, illallisella sitten korjasin kulttuurimokani ja kysyin sekä ranskalaismieheltä että hänen vaimoltaan, mitä he tekevät ammatikseen. Molemmat sulivat hymyyn ja kertoivat vuolaasti työstään ja uudelleen kouluttautumisestaan. Jää oli murrettu. Eläköön pienet kulttuurierot ja niiden ylittäminen!

Kulttuurieroista siirrytäänkin sujuvastu tabuihin. Lauantaina olen Helsingin kirjamessuilla Takauma-lavalla klo 17 Salla Simukan, Sanna Tahvanaisen ja Anne Leinosen kanssa. Keskustelemme niistä nuortenkirjallisuuden teemoista, joista saa ja pitää kirjoittaa, mutta etenkin niistä, joista ei saa. Onko nuortenkirjallisuudessa tabuja? Nähdään messuilla!

Ai mut mä olinkin suomalainen

2011-09-20T11:30:00.001-05:00

Tavallinen iltapäivä Oaxacan zócalolla.

Kalenteri kertoo, että olen ollut kotona jo kaksikymmentä päivää. Olinko muka Meksikossa ollenkaan? Täytyy siteerata tähän kirjailijakollegaa, joka oli viettänyt kesän Tansaniassa: Se oli kuin unta. Suomessa on arki jatkunut urillaan, vain reissaaja on kokenut jotain elämää suurempaa. Kulttuurit ovat niin erilaisia, etteivät ne mahdu samoihin aivoihin yhtä aikaa. Millä ihmeellä jakaa kokemaansa kenenkään kanssa?

- Oliko hyvä reissu?
Joo, olihan se.
- Oliko ruoka hyvää?
Mmm, oli.
- Oliko lämmintä?
Olihan siellä.
- Oliko kallista?
Ei, ei ollut.
- Opitko kieltä?
Varmaan, luultavasti joo. Ja sitten keskustelu jatkuu perussuomalaisista, alhaisesta korkotasosta tai naapurimaan prinsessasta, joka on käynyt vilkuttamassa meille.

Kulttuurisokki kotiinpäin palatessa on usein rajumpi kuin vieraaseen maahan lähtiessä, koska siihen ei osaa varautua. Minuun ensimmäinen iski paria tuntia Suomen kamaralle palaamisen jälkeen. Missä kaikki IHMISET ovat? Onko annettu joku yleishälytys? Miksi kadut ovat typötyhjiä?! Kunnes havaitsin, kuinka yksi tuulipukuinen käveli tien yli, toinen istui autossaan ja kolmas asettui seurakseni bussikatoksen alle. Onneksi, sillä meinasin hyperventiloida. Kotikaupungissani oli käynnissä aivan normaali, sateisen rauhallinen tiistai-iltapäivä - täällä ei latinopoppi soi kadunkulmissa eikä autot tööttää pakokaasun sumentamissa jonoissa. Unohtamatta, että aurinko paistaa aivan oikeasta kulmasta (jos nyt sattuu ylipäätään paistamaan), se siis ei nouse keskitaivaalle, vaan ihan oikeasti kipuaa vain vähän horisontin yli ja painuu sitten takaisin tiehensä. Ja on ihan normaalia, että bussissa jokainen istuu yksin kahden hengen penkissään eikä tasan parkkeeraa kenenkään viereen.

Ja sitten ne tutut angstit, joihin en varmaan ikinä totu. Vieraille ei puhuta (eikä juuri tutuillekaan), silmiin ei katsota, päivää ei sanota, mutta mulkoilla voi, arvostella saa ja selän takana kuuluu juoruta. Ei pidä unohtaa, että kaikki on Suomessa päin persettä, palkat on surkeat, naapurin lapset kamalia, mutta uusi kiinteyttävä voide on tosi ihana.

Meksiko-ikävää pääsen onneksi purkamaan Turun kirjamessuilla sunnuntaina 2.10.2011 klo 11.30- 12.30 kokoustilassa nro 3. Suomen Nuorisokirjailjat järjestää seminaarin "Lentävä matto- kulttuurien kohtaamisia suomalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa". Keskustelemassa kanssani ovat Raili Mikkanen, Terhi Rannela ja Marja-Leena Tiainen. Tervetuloa mukaan ihmettelemään kulttuurien törmäyksiä!

Musta vielä meksikolainen kokki tulee

2011-08-26T15:00:00.001-05:00

Meksikolainen kasviskeitto kera täysjyväleivän.

Viime päivinä olen paahtanut tekstiä kämpillä. Ei ole huvittanut lähteä kovin kauas kässärin äärestä, kuten kylille saakka syömään. Mieluummin kokkaan residenssissä, ja jos jumalainen idea iskee juuri kesken sipulin silppuamisen, läppäri ei ole kaukana.

Meksikossa aamiainen on iso juttu. Melkein joka ravintola tarjoaa desaynoa aamukahdeksasta sunnilleen kahteen. Aamupala sisältää yleensä kananmunaa paistettuna, munakkaana tai lettusina, lisukkeena papuja, usein lihaa ja tietenkin tortilloja. Hedelmiään meksikolaiset osaavat onneksi arvostaa, niitä saa salaatteina tai mehuiksi puristettuina. Taivaallisen hyvää! Tulen kaipaamaan tuoreita mangoja, meloneja, ananaksia, persikoita ja useita erilajeja banaaneja, joiden värit vaihtelevat vihreästä keltaiseen, oranssiin ja punaiseen. Paksuimmat ovat kovia kuin juurekset, ja niistä voi leikata siivuja pannulle ja paistaa.

Guayaba

Täältä löytyy tietenkin myös paljon kasviksia ja hedelmiä, joista ei Euroopassa olla ikinä kuultukaan. Tässä kuva guayabasta, luumun kokoisesta hedelmästä. Makua on vaikea kuvailla, se on makea, mutta samalla ihan omanlaisensa, tunnistettava ja mausteinen, aika voimakas. Herkullinen! Guayabaa saa tuoreena, mehuna ja säilykkeinä, on hyvin yleinen täällä.

Toinen aivan peruskasvis on chayote. Aika miedon makuinen, kesäkurpitsan oloinen vihannes. Chayotesta, perunasta ja porkkanasta syntyi meksikolainen Crema de verduras, ihan sen perusteella, mitä lähikauppias suositteli ja mitä täällä usein saa alkukeittona ruokapaikoissa. Chayotesta en tajunnut ottaa kuvaa ennen kuin se oli jo padassa, mutta tältä se näyttää.

Tulipa kokeiltua residenssin blenderiä.

Meksikolainen kasviskeitto eli Crema de verduras
(2-3 hengelle)

1 sipuli
pari valkosipulin kynttä
2 porkkanaa
2 perunaa
1 chayote
purkki kermaa
öljyä, mausteita, yrttejä (esim. tuoretta persiljaa, korianteria)

Kuoritaan ja paloitellaan kasvikset kattilaan, jossa on hetki kuullotettu sipuleita öljytilkassa. Keitetään vedessä, käytetään vain sen verran nestettä, että kasvikset peittyvät. Mausteeksi liemikuutiota, suolaa, pippuria, chiliä (tietenkin!) ja yrttejä. Lopuksi lisätään kerma ja soseutetaan.

Suosikkikahvilani Lobo Azulin aamiasesta vaikuttuneena halusin tehdä samanlaisia paksuja lättyjä, joita siellä tarjoiltiin aivan ihanien lisukkeiden kera. Onneksi resepti löytyi netistä ja ihan suomenkielellä. Tässä lisukkeena perussalsaa ja koska olen lättyfani, oli tietenkin päälle lorautettava myös mansikkahilloa ja vaahterasiirappia.

Meksikolaiset maissiletut ja tuoresalsaa.

Makeasta puheenollen, ihme asiat ovat meksikolaisessa ruokavaliossa makeita. Maustamatonta jogurttia ei tahdo löytää sitten mistään. Luonnonjogurtissa on säännönmukaisesti sadassa grammassa vähintään 12g sokeria. Vastaavasti nämä lätyt taas olivat lähes sokerittomia. Ja makeiden virvoitusjuomien kuluttajina meksikolaiset ovat maailman huippuja. Pikkuvauvatkin juovat kokista tuttipullosta. Siinä olisi hammasvalistuksella tilausta.

Lopuksi yksi lukuisista julisteista kahvila Lobo Azulin seinältä, Shepard Faireyn tuotannosta. Ihana mesta.

Elämää jumalan seläntakaisissa kylissä

2011-08-22T19:12:00.004-05:00

Santiago Apoala

Seuraa raporttia vuoristoretkestä misteekki-intiaanien pariin. Reissu sisälsi niin päätä huimaavia maisemia ja veret seisauttavia ihmiskohtaloita, että niiden sulattelu vie aikansa, mutta yritän tässä edes vähän pintaraapaista aihetta.

Vaellus vei Sierra Mixtecan vuoristoon Santiago Apoalan kylään, 129 asukkaan paikkakunnalle, 1 790 metrin korkeuteen. Santiago Apoala tarkoittaa espanjaksi "Donde reparten el agua" eli missä vesi jakaantuu. Intiaanilegendan mukaan ihmiskunta on lähtöisin täältä, valtavasta kalliorotkosta, joka kapenee ja kapenee vain auetakseen hedelmälliseksi laaksoksi.

Vuorten välistä kohti paratiisia

Misteekit ja sapoteekit ovat olleet suurimpia intiaaniheimoja Oaxacan maakunnassa. Heimot ovat historian aikana ottaneet yhteen rankasti, mikä osiltaan helpotti myös espanjalaisten uuden maailman valloitusta. Osittain sitten taudit hoitivat intiaanikansat maailmankartalta.

Nykyisin vielä jäljellä olevat intiaaniyhteisöt elää kituuttavat maissin viljelyllä ja käsitöillä. Elinehdot vuoristossa ovat vaatimattomat. Luonto on eroosion syömä - ja tämänkin kehityksen aloittivat jo espanjalaiset aikoinaan hakkamaalla metsät ja istuttamalla kaktusta, jossa loisivasta toukasta saatiin arvokasta punaista väriä kirkolle ja valtaapitäville. Tänään vuoristojen intiaanikielistä on 62 elossa, vasta kuolleiksi on julistettu kaksi kieltä. Intiaanikieliä ei juurikaan ole kirjoitettu vaan ne periytyvät oraalisesti, mikä nopeuttaa niiden tuhoutumista. 99% meksikolaisista puhuu espanjaa.

Niin Santiago Apoalaa kuin monia muitakin vuoristokyliä riivaa erakoituminen. Työhön kykenevä väki lähtee jenkkeihin (paikoin jopa 50-70% väestöstä) ja nuoriso ei vaivaudu edes kouluun, koska "mitä hyötyä siitä on, lähden kuitenkin Amerikkaan".


Keskellä valtava vesiputous, vieressä siksakkina kulkeva polku ja portaat.

Lain mukaan intiaaniheimot ovat oikeutettuja kouluopetukseen omalla kielellään, mutta syrjäisille paikkakunnille löytyy harvoin äidinkielistä saati pätevää opettajaa, joka jaksaisi matkustaa lähes mahdottomien kulkuyhteyksien päähän. Opettajat saattavat käydä töissä vain tiistaista torstaihin ja ovat välillä pitkiä aikoja lakossa liittonsa komennuksesta. Meksikon elintasossa onkin huimia vaihteluja maakuntien välillä. Pohjoisen tai pääkaupungin ihmisten keskimääräinen elintaso on Itä-Euroopan tasoa, mutta täällä Oaxacan vuoriston perukoilla ollaan Afrikan tasolla - näin tietää UNDP
eli YK:n maailmanlaajuinen kehitysyhteistyöverkosto.

Pysyvä mielenosoitus Oaxacan kaupungin torilla San Juan Copalan puolesta.

Oaxacan köyhän maakunnan kylistä surullisen kuuluisin on kuitenkin San Juan Copala, trique-intiaanien asuttama pikkukylä, joka julistautui autonomiseksi yhteisöksi vuonna 2006. Tästähän Meksikon viranomaiset eivät tykänneet, ja kylä on ollut saarrossa toista vuotta ilman vettä ja sähköä, kaikki hallituksen politiikkaa vastustavat ihmiset on joko tapettu, kadonneet tai karkotettu kylästä. San Juan Copalaan ei ole turvallista mennä, joten sieltä ei nyt tällä kertaa turistikuvia.

San Juan Copalassa sai viime vuonna surmansa myös suomalainen ihmisoikeustarkkailija Jyri Jaakkola. Täältä löytyy Jyri Jaakkolan kesken jäänyt blogi Toinen Meksiko. Niin Jyri Jaakkolan kuin myös vuonna 2006 ammutun amerikkalaisen toimittajan Brad Willin murhat ovat kiinnittäneet kansainvälisen huomion Meksikon ihmisoikeustilanteeseen. Järkyttävintä on, että Brad Will kuvasi oman kuolemansa, johon linkki täällä (sisältää väkivaltaa, älä katso jos heikottaa), mutta todistusaineistosta huolimatta (josta selviää esim. laukausten tulosuunta ja sanomalehdessä on julkaistu jopa kuva, jossa neljä miestä ampui kohti Williä) ketään ei ole tuomittu. Brad Willin murhasta ei myöskään kannata ruveta kyselemään julkisesti tai voi käydä köpelösti, kuten näille kolmelle amerikkalaisille ja urugualaiselle turistille.

Toinen lakana San Juan Copalan puolesta.

Meksikon kurjuuksiin kuuluu myös huumeiden vastainen sota, joka ansaitsisi oman postauksen. Mutta koska se näkyy aika vähäisesti täällä etelässä, jääköön nyt maininnaksi. Kyseessä on käytännössä huumekartellien ja Meksikon armeijan välinen sota, jolla kuolonuhreja lienee jo lähes 40 000. Meksikolaisilla alkaa olla mitta täynnä korruptoitunutta hallintoa, ja runoilija Javier Siciliasta onkin tullut väkivaltaa vastustavan liikkeen keskushahmo. Sicilia menetti poikansa huumekartellin ammuskelussa ja organisoi kesällä valtavan kulkueen, joka marssi 80 kilometrin matkan Cuernavacasta Mexico Cityyn.

Tässä värjätään lankoja kasveilla Sierra
Juárezin sapoteekkikylässä Teotitlán del Vallessa.

Kaikesta nostetusta haloosta huolimatta (aina YK:ta myöten) elämä kulkee Meksikossa kuten ennenkin. Asiat muuttuvat mañana tai sitten ehkä ei. Korruptio on niin syvällä maan systeemissä, että tarvittaisin varmasti isompi maanjäristys tai hurrikaani poistamaan se.

Loppukevennykseksi linkki Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden jo hieman ikääntyneeseen, mutta sisällöltään edelleen ajankohtaiseen kuvaukseen Meksikosta, Monterreyn kaupungista. Teksti pätee tismalleen myös Oaxacaan, joten nauttikaa. Niin minäkin vielä reilun viikon, ja sitten on edessä haikea kotiinpaluu!


Komea liskokaveri valleusretken varrelta.

Täältä ikuisuuteen

2011-08-18T10:33:00.002-05:00

Huomenta viileästä residenssistä! Parikymmentä astetta Oaxacalaista vuoristoilmaa tuntuukin vaihteeksi tosi kalsealta, sillä vietin juuri ikimuistoiset päivät Tyynenmeren rannalla. Paluu kaupunkiin ei totisesti ollut helppo - edes fyysisesti, reissu kestää kuutisen tuntia serpentiinitietä pitkin vuorten yli. Jep, matkapahoinvointipillereille oli käyttöä.

Mutta se meri! Rannikolle jäi iso pala tämän matkalaisen sydäntä. Tiedätte kuvaston: valkoinen hiekkaranta, kirkkaansininen meri, lämmin vesi, huojuvat palmut... Rannikkokylistä vierailin Puerto Escondidossa, parinkymmenentuhannen asukkaan surffariparatiisissa ja pienessä Mazunten kylässä, missä asuu vain parisataa ihmistä. Varsinkin Mazuntesta löytyi lähes koskemattomia hiekkarantoja ja meren pärskettä niin, että residenssiin palattuakin keinutti vielä monta päivää.

Nyt ohjelmassa on palautumista arkeen. Se alkoikin pehmeästi ottamalla tuntumaa kämpän seinällä killittävään skorpioniin. Jouduin turvautumaan paistinpannumetodiin ja kolkkaamaan sen hengiltä. Ei ollut kivaa ryhtyä pyöveliksi, mutta totesin, että tälle reviirille emme todellakaan mahdu molemmat.

Muuten reissuelämyksiä on niin aistit täynnä, että hengästyttää. Pelkästään rannikkomatkan tunnelmien purkaminen kestänee kuukausia. Tässä muutamia kuvia alkajaisiksi.

Pelikaanit odottelivat rannalla kalastajien paluuta.

Näkymä hotellin terassilta. Tämä on niin Meksikoa - että samaan kuvaan voi mahtua täydellinen paratiisiranta ja huippurähjäinen takapiha. Ja kaikki sulassa sovussa.

Pienempi uimaranta Playa Angelito Puerto Escondidossa.

Aamun sarastaessa lähdettiin retkelle kalastajaveneen kyydissä merikilpikonnia ja delfiinejä spottaamaan.

Merikilppari.

Ja sitten löytyi valtava delfiiniparvi. Thanks for all the fish todellakin, mitkä ruokaorgiat! Kuvasta ei nyt tietenkään ollenkaan välity, miten mustanaan vesi oli delfiinieistä, jotka puhisivat ja polskivat onnellisiina ruuan seassa. Meteli oli valtava, delfiinejä oli takuulla satoja, samoin lintuja. Aivan mieletön elämys! Ja samalla oli ihan pakko muistella palkittua dokumenttia The Cove, joka kertoo delfiinien pitämisestä vankeudessa ja joukkoteurastamisesta ihmisravinnoksi. Jos milloinkaan, niin nyt tajusin sielun pohjia myöten, miksi nämä älykkäät eläimet kuuluvat vapauteen. Luonnossa ne uivat satoja kilometrejä päivässä, liikkuvat laumoissa ja toteuttavat olemassaoloaan uskomattoman luontevasti. Miten alkeelliselta ihminen vaikuttaakaan delfiiniin verrattuna, ja me vielä otamme itsellemme oikeuden tappaa näitä ihmeellisiä olentoja. :(

Rannoilla kölli ja ravasi myös iso määrä kulkukoiria.Iltapäivän kuumina hetkinä ne kaivoivat itselleen koloja hiekkaan varjoisaan paikkaan. Ja syystäkin, päivällä lämpöä oli helposti yli 30 astetta ja auringonpaahde oli polttava.

Simpukoita kasvoi rantakalliossa.

Nousuvesi toi aarteita rantaan.

Rapuja oli varsinkin pimeän tullen rantahiekka täynnä.

Paluumatkalla seinäteksti Potchutlan kaupungista. "Uskon Oaxacaan". Niin minäkin!

Jumalia ja jumalattomuuksia

2011-08-07T12:35:00.001-05:00

Tänään pääosassa kuvat, sillä tämä maa meinaa vetää kirjailijan sanattomaksi. Meksiko on äärimmäistä raakuutta ja jumalaista kauneutta.

Basílica de Nuestra Señora de la Soledad on rakennettu 1682-1690 paikalle, missä neitsyt ilmestyi.

Basilikassa sisällä Virgen de la Soledadin patsas, koristeltu 600 timantilla ja helmillä, kultakruunu painaa noin kaksi kiloa. (Uudesta maailmastahan irtosi katoliselle kirkolle kultaa ja jalokiviä). Virgen on yksi Neitsyt Marian lukuisista muodoista ja Oaxacan nimikkopyhimys. Ihmiset käyvät palvomassa patsasta, koska sillä on ihmeitä tekevä voima ja kyky parantaa.

Vanhempaa jumalosastoa: hedelmällisyyden jumalatar noin 300 AD rinnallaan korppikotka ja kalkkuna. Sijainti Rufino Tamayo-museossa.

Maissin jumalatar - ihminenhän on alunperin syntyisin maissista. Patsaan ajoitus 700-900 AD. Maissia on neljää väriä, mustaa, punaista, keltaista ja valkoista - aivan kuten ihmisrotujakin maailmassa, tiesivät intiaanit. Maissia on viljelty jo 8700 vuoden ajan ihmisravinnoksi. Nykyisin geenimuunneltua maissia "istutetaan" levittämällä helikoptereista käsin siemeniä intiaanien pelloille. Alkuperäinen maissi sekoittuu geenimuunneltuun ja ikivanhat lajikkeet ja elintapa katoavat. Sivistyneissä länsimaissa nimittäin tiedetään, että maissista saadaan sikojen rehua, polttoainetta ja siirappia, jolla elintarviketeollisuus makeuttaa tuotteitaan. Täällä ihmiset yrittävät yhä ruokkia perheensä pienten maissipeltojensa antimilla, mutta valtaosa intiaanikylien aikuisista joutuu työskenetelemään pimeästi USA:ssa. Kylät ovat autioituneet, jäljelle jääneet vain vanhukset ja lapset ilman vanhempia. Toinen ongelma ovat kokaviljelmät. Vuoristossa kituuttavalla maanviljelijällä ei juuri ole vaihtoehtoja huumekartellin machojen kurvatessa pihaan ja kysyessä kohteliaasti ase ohimolle sojottaen, paljonko omistat maata ja haluaisitko mahdollisesti viljellä kokaa vai raiskataanko vaimosi ja tapetaan lapsesi saman tien? (Tämä oli vapaa käännös sapoteekki-intiaanituttavan kertomasta elämästä vuoristossa. Palaan aiheeseen vielä...)

Kuoleman jumala ajoilta noin 300 AD.

Toltecien kuoleman jumala ajalta n.1100 AD.

Istuva hahmo, n. 200 - 750 AD, luultavasti Tlazolteotlin pappi, joka oli mm. synnin, seksin ja hedelmällisyyden jumalatar.

Lisää pyhimyksiä Oaxacan ensimmäisestä, intiaanien freskoin koristelemasta kirkosta San Juan de Diosista vuodelta 1521. Jotenkin surkuhupaisaa, miten kirkon seinät olivat täynnä kuvia alkuperäisasukkaiden verisestä käännytyksestä. Ja nyt samojen intiaanien jälkeläiset polvistuivat kristittyjen pyhimystenkuvien eteen.

Sama San Juan de Dios-kirkko. Huomaa hieno neonvalo ilmeisesti kuvastamassa pyhää henkeä.

Lopuksi yksi lukuisista alttareista, joita löytyy joka puolelta kaupunkia. Tämä sijaitsi keskellä kauppahallia.

Treenipuistossa jalalla koreasti

2011-08-03T13:54:00.003-05:00


Luis Donaldo Colosio-puisto ja setä aurinkoisen patsas.

Luvattu liikunta- ja ulkoilupostaus tulee tässä.

Lenkkeilyriippuvaisena stressasin etukäteen, missä täällä mahtaisi päästä juoksemaan. Tai missä uskaltaisi edes kirmailla yksinään.

Heti ensimmäisistä residenssipäivistäni lähtien olen seuraillut silmä kovana lenkkivaatteissa talon ohi kapuavia ihmisiä ("kapuavia", koska residenssi sijaitsee korkean mäen päällä). Porukkaa lenkkarit jalassa katoaa jonnekin takavasemmalle ja punaisia naamoja vilahtelee pensaiden kätköistä. Vaikuttaa lupaavalta!

Lapset tutkimassa puiston luontoa

Tutkimusretki lähimaastoon tuotti kuitenkin pettymyksen. Ei niin mitään pururataan viittaavaakaan, pelkkiä mutaisia lehmipolkuja.

Onneksi paikallinen rouva tuli kyselemään, mikä orvon näköiseltä turistilta on hukassa. Rouva osoittautui tosi ystävälliseksi ihmiseksi, kuten kaikki, joiden kanssa olen ollut puheissa alkeellisella espanjallani (juuri kukaan ei puhu englantia, tai sitten osaavat sitä vieläkin huonommin kuin minä espanjaa). Rouva sitten johdatti minut kädestä pitäen suoraan residenssiä vastapäätä sijaitsevaan kunnalliseen puistoon (jota olin luullut leikkipuistoksi) ja sen lenkkipolulle. Olisipa rouva tarjoutunut kulkemaan mukanani vajaan kilometrin mittaisen hiekkatienkin, mutta siinä vaiheessa kiitin avusta, ja hän toivotti minulle kaikkea hyvää.

Disney rulettaa täälläkin

Ei siis merta edemmäs kalaan! Noin seitsemänsadan metrin mittainen lenkki on yllättävän raskas näissä olosuhteissa: 1600 metrin korkeudessa hapen määrä jo tuntuu, lenkkisilmukka muodostuu käytännössä yhdestä jyrkästä mäestä ja lämpöä on useimmiten lähemmäs 30 astetta, ilmankosteudesta nyt puhumattakaan... no, sanotaanko näin, että pyykit eivät täälläpäin kuivu ensinkään. :) Kiekkaa sitten taaperretaan niin monta kertaa ympäri kunnes henki ei enää kulje. Seuraa pitävät koululuokat, joita retkeilee puistossa joko tutustumassa luonnon ihmeisiin tai pelamaassa beisbolia. Luit oikein. Laji on "beisbol" ja se on erittäin suosittua Meksikossa. (Eivät silti ole koskaan kuulleetkaan Tahko Pihkalasta, kumma juttu.)

Lenkkipolun ainoa tasainen pätkä.

Turvallisuudesta vielä: kertaakaan en ole muuten pelännyt täällä ollessani. Oaxaca ei ole mikään Mexico City. Rahat on turvassa veskassa ja hämärän tullenkin uskaltaa liikkua. Paikalliset ovat lähestyneet ainoastaan ystävällisesti. Vain kerran on yhdessä kahvilassa yritetty huijata laskussa sinisilmäistä turistia, muuten ihmiset ovat rentoja, peruspositiivisia ja reiluja. Ainoastaan liittovaltion poliisit luotiliiveissään, kypärissään, peililaseissaan ja kiväärit tanassa aiheuttavat lievää kuristuksen tunnetta kurkussa.


Jalkapallo on toinen suursuosikki. Yllättävän moni kannattaa eurooppalaisia joukkueita. Ja lopuksi vielä otanta puiston lukuisista ohjetauluista. Tuleepahan selväksi, mitkä on säännöt tässä treenimestassa. :)

Kulttuurisokit ja festarit

2011-07-30T13:26:00.001-05:00

Mezcal-festivaalit kaupungissa

Vie näköjään sen pari viikkoa, että tottuu uuteen paikkaan. Sisäinen kello asettuu, ruokailurytmi löytyy, ensimmäinen koti-ikävän aalto menee ohi.

Jälleen kerran on tullut todistetuksi, että ne ovat pienet elämän perusasiat, jotka ovat olennaisia, eivät isot. Uskonto, politiikka ja kulttuuri voivat olla mitä tahansa, päänvaivaa aiheuttavat käytännön jutut. Mistä saan vettä? Miten hankin ruokaa? Kuinka pääsen paikasta toiseen? Missä on vessa?

Kun tuo vaihe on ohitettu, alkaa kulttuurierojen ihmettely. Nekin ovat aina pieniä asioita, joihin kukaan muu ei tunnu kiinnittävän huomiota. Vain turisti hihittelee itsekseen. Kuten:

* Ihmiset kulkevat jatkuvasti sateenvarjot auki. Sama härpäke toimii niin päivän- kuin sateenvarjona. Tosi hauskan näköistä! Tosi caballero tietenkin kantaa varjoa leidilleen, joka sipsuttaa kymmenen sentin korkokengillä nupukivillä.

* Paikallisesta espanjankielestä puuttuu sinä-pronomini. Teitittelemme automaattisesti toisiamme. Toisaalta helppoa suomalaiselle, jolla on joka tapauksessa vain yksi sä-pronomini kaikille.

* Bussien eläviä megafoneja olen ihmetellyt jo aiemmin. Että ovensuussa roikkuu joku kaveri, joka koko ajan kailottaa, mihin kyyti on menossa. Meksikon lukutaidolla lienee tekemistä asian kanssa. Vaikka virallinen lukutaitoprosentti on 90, Pisa-vertailussa meksikolaisten lukutaito on kirkkaasti alle OECD-maiden keskiarvon. Alkuperäisväestön keskuudessa lukutaitoprosentti on 73. Ei kai siinä pysäkillä odotteleva intiaanirouva mitenkään ehdi / osaa lukea, mihin onnikka on matkalla, joten palvelu pelaa.

* Kierrätys on olematonta. Kaupasta voi ostaa tasan yhtä olutmerkkiä, jonka litran pullo on kierrätettävä. Homma kulkee niin, että kauppias merkitsee muistivihkoonsa asiakkaan nimen ja päivän, jolloin pullo on ostettu. Sen voi sitten palauttaa ainoastaan samaan liikkeeseen. Kaikki muut muovi- ja lasipullot kuten myös biojäte kerääntyy kaatopaikoille. Roska-auto käy kolme kertaa viikossa (kova tööttäys kuuluu kadulta), ja silloin jäteämpärit heitetään tien poskeen, mistä ne tyhjennetään. Epävirallisia roskaläjiä ja pikkukaatiksia löytyy lähes jokaiselta tyhjältä tontilta ja joutomaalta.

* Ulkoilu. Paikalliset kulkevat just ei lainkaan jalan - paitsi kaikkein köyhimmät. Bussilla ajetaan parinkin korttelinvälin mittainen matka. Taksiajelu on suhteellisen edullista ja paljon käytettyä. Ja yksityisauto nyt on joka iikalla, jolla vain varallisuus antaa myöden. Polkupyöriä ei näy kuin äärimmäisen harvoin, ja silloinkin päällä on yleensä supersporttinen turisti. Edellisistä syistä johtuen ilmanlaatu on surkea. Liikenne seisoo kauniin Unesco-perintökaupungin kapeilla kaduilla ja usein näkeekin ihmisillä hengityssuojaimia. Aiheeseen ulkoilu palaan vielä, sitä varten on nimittäin olemassa mahdollisuuksia.


Yksi leijonapatsaista Parque Juárez El Llanon edustalla. Takana vasta rakenteilla kojut Mezcal-festivaalia varten.

Loppukevennyksen paikka! Mezcal-festarit on tsekattu ja maisteltu kaikkia mahdollisia agave-kaktusviinan eri kypsyysasteita ja likööriversioita. Mezcalia tehdään pienissä kylissä Oaxacan maakunnassa, ja 35 peson sisäänpääsymaksulla festarialueelle (noin 2 eurolla) sai maistella yli 50 esillepanijan tuotoksia. Sateesta huolimatta tunnelma oli lämmin ja spontaania tanssia syntyi pitkin aluetta. Mukava tapahtuma!

Koko kansan juhlat

2011-07-27T13:52:00.001-05:00

Vaihtoehtojuhla on kaikille

Kaupunki näyttää mystisesti tuplanneen asukaslukunsa. On Guelaguetza-viikko, maissijumalattaren juhla tansseineen, kansallispukuineen ja traditionaalisine musiikkiesityksineen. Samassa yhteydessä vietetään meskali-juhlaa, Feria Nacional del Mezcal.

Guelaguetza on kuolleiden päivän ohella vuoden tärkein tapahtuma niin meksikolaisille itselleen kuin turisteille. Taloudellisesti Oaxacan lasketaan hyötyvän yli 180 miljoonalla pesolla vuosittaisen Guelaguetzan ansiosta. Silmäätekevät poliitikot ja vaikuttajat ovat tietenkin paikalla, liput festivaalitelttaan maksavat 400 pesoa.

Juhlakulkue järjestäytymässä

Jotenkin odotan, että elämä rauhoittuisi taas normaaliin uomiinsa, eikä joka puolella palloilisi vastaan turisteja Lonely Planet kainalossaan. Se on jotenkin niiiiin noloa. Auditoriojuhlat jätän väliin. Fakta on, että samaiset vähemmistökulttuurin edustajat, jotka tanssivat Guelaguetzassa kansallispuvut päällä kärsivät köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta puhumattakaan ihmisoikeuksien polkemisesta.

Kävinkin nuuskimassa tunnelmia vaihtoehto-Guelaguetzassa, varjobileissä nimeltä Guelaguetza Magisterial y Popular. Nämä juhlat ovat syntyneet mielenilmauksena valtion nykyistä politiikkaa vastaan ja pippalot ovat ilmaiset kaikille. Vuonna 2007 samaiset juhlat saivat verisen lopun hallituksen toimesta. Tänä vuonna tapahtuma sujui tiettävästi rauhallisesti. Osallistujia Teknillisen korkeakoulun kentällä oli noin 35 000.

Alla videopätkää hetkeä ennen kuin vaihtoehto-Guelaguetzan tuhatpäinen kulkue lähti läpi kaupungin. Ja koska kaikissa valokuvissani näkyy suunnilleen pelkkiä ihmisten päitä, tässä se, miltä kaduilla näytti ja tällä sivulla alhaalla kuvagalleriaa itse juhlasta.

Meskalibileisiin on tarkoitus suunnata vielä tällä viikolla. Palataan asiaan - ¡hasta luego!

Maallista ja taivaallista

2011-07-26T17:20:00.001-05:00

Casa Totukista tänään visuaalispainotteista päivitystä, koska kuvat - ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Kirkkoja ja katedraaleja on Oaxacan kaupungissa suunnilleen joka kadun kulmassa. Alla yksi kuuluisimmista, Santo Domingo. Maisterin matkakertomuksia -blogissa on runsaasti kuvia sisältä, kultaa ja kimalletta ja pyhimyksiä. Olihan se mykistävää, kuten hartaus täällä ylipäätään. Ihmiset tekevät ristinmerkin myös kirkon ohi kävellessään.

Alla olevat kuvat eivät ole enää Santo Domingosta, vaan yhdestä niistä lukuisista pienemmistä kirkosta, jonka nimeä en enää pannut merkille.

Hiljaisuus! Pienokaisella järkyttävän siniset silmät, melkein värivirheen kaltainen harvinaisuus täälläpäin.

Seinällä tietenkin edesmenneen paavin Johannes Paavali II:n muistokuva.

Madonna ihan vaan yhden talon seinässä.

Teimme oman ristiretken kaupungin yllä olevalla kukkulalla sijaitsevalle ristille. Maisemakuvaa matkan varrelta.


Ylhäällä noin 1700 metrissä.

Ristin juurella.

Oaxacan kaupunki ylhäältä.

Vuoden 2006 kansanliikehdinnän serauksena kaupungin seinät olivat täynnä graffiteja, jotka on sittemmin suureksi osaksi putsattu pois. Jotain on onneksi vielä jäänyt.


Ruuhkaa Oaxacan kaupungin torilla eli Zocalolla.

Kaktusaita kylämme takana. Jotenkin tosi meksikolaista.

Kotikylille San Felipeen eivät maailman murheet ulotu.

Residenssin pihapiirin toisen vuokralaisporukan koira nimeltään John Lennon on niin nopea liikkeissään, että jouduin hetken pyydystämään häntä kuvaan. Lennon on myös kova käymään etäkeskustelua kylän muiden koirien kanssa. Räyh ja väy on muuten ihan sama espanjaksi.

Kokkausta

2011-07-22T20:33:00.001-05:00

Olen kadehtien lukenut Vivi-Ann Sjögrenin Meksikon- päiväkirjaa (2001 Schildts), joka on täynnä makuja ja tuoksuja ja ihanannäköisiä reseptejä ympäri maata. Täällä Nadia bloggaa runsaudensarvimaisesta kirjasta osuvasti, joten ei sen sisällöstä enempää. Sjögreniä lukiessani olen koko ajan vannonut, että heti mañana kokkaan jotain jännää ja vähintäänkin ostan torilta kaikkia huokuttelevia mausteita ja yrttejä ja sävellän jotain hämmästyttävän aidon makuista meksikoherkkua omin kätösin.

Nyt takana on ensimmäinen yritelmä espanjankielisen reseptin mukaan: Bolitas de arroz asadas eli paistetut riisipallerot hieman sävellettynä versiona. Resepti on suoraan Maizena-purkin kyljestä ja napattu käytännön pakosta, kun keitettyä riisiä jäi runsaasti yli.

Tässä ohje suomeksi:

2 kuppia keitettyä riisiä (käytin riisin ja linssien sekoitusta, toimi oikein hyvin)
puoli kuppia raastettua juustoa
puoli kuppia maitoa
2 munaa
2 lusikallista tuoretta persiljaa silputtuna
puoli kuppia maissitärkkelystä
puoli kuppia vehnäjauhoja
1 lusikallinen leivinjauhetta

Taikinan sekoittamiseen margariinia (käytin öljyä) ja venhäjauhoja.

Voitele uunivuoka (40 x 28 cm) palleroita varten ja laita syrjään. Kuumenna uuni 180 asteeseen. Sekoita keskenään keitetty riisi, juusto, maito, munat, persilja, maissitärkkelys ja vehnäjauho sekä leivinjauhe. Jätä taikina lepämään 10 minuutiksi. Muotoile kahden lusikan avulla pitkulaisia palleroita ja aseta vuokaan. Paista uunissa 20 minuuttia tai kunnes pallerot ovat saaneet väriä. Tarjoa välittömästi.

Mun pallerot on enemmänkin paistikkaita, koska leivinjauhetta ei ollut, mutta maku oli erinomainen. Terveisiä vaan Vivi-Annille, perässä tullaan. ;)

Ihmiset ne ajella hytkytti, koo-koo päivän...

2011-07-21T18:17:00.003-05:00


Pois alta!

Kun haluat kokea todellisen seikkailun, lähde mukaan Oaxacan paikallisbussiajelulle. Krusifiksit vaan peilissä pomppii, kun kuskit antaa sulle kyytiä! Jousitukset ja matkustajan kankut on kovilla, kun kylänraitilla kiihdytetään ja sitten poljetaan jarrua hidasteiden kohdalla, jotka ovat varmaan puolen metrin korkuisia. (Omat oksupussit mukaan!)

Oaxacalaisesta onnikka-ajelusta on syytä tietää muutamia asioita. Ensinnäkin bussit hurjastelevat aina ovet auki. Ilma vaihtuu ja kyytiin pääsee näppärästi puolivauhdissa. Toiseksi varsinaisia pysäkkejä ei ole. Mukaan voi nousta mistä vaan, kun kättään heilauttaa. Matka kaupunkiin maksaa 5,50 pesoa eli n. 30 senttiä.

Hyvä on myös varautua siihen, että määränpää voi jäädä arvoitukseksi. Jotain voi päätellä etulasin vaihtuvista teksteistä, mutta omalla vastuulla. Muistathan, että sama matka voi kestää kymmenen tai neljäkymmentä minuuttia päivästä ja kuljettajan fiiliksistä riippuen.

Matkustaminen on rattoisaa. Joka kuskilla radio moikaa täysillä joko latinopoppia, meksikolaista mariachi-musaa tai jotain länsimaista diskojytää. Toisinaan kuski palkkaa lennossa duuniin ns. elävän megafonin. Elävä megafoni on paikallisasukki, joka huutelee pysäkillä, että "tämä bussi menee sinne ja tänne, sitä ja tuota kautta, kannattaa tulla kyytiin, hyvä linja señoras y señores!" Uskomatonta kyllä mainonta puree, ja nyrpeäilmieisiä ihmisiä nousee eniten juuri tähän nimenomaisen mainioon ajopeliin.

Joka kuskilla on oma alttarinsa etulasissa.
Tässä Señora de Guadalupe eli Neitsyt Maria.
Kerran olen nähnyt yhdellä kuskilla maallisen
Ice Agen Sly-pehmolelun killumassa.
Mitähän siitä olisi pitänyt ajatella?

Kyytiin voi kesken kaiken ilmestyä myös katukauppiaita, jotka vetävät Ostos-TV:n veroisen shown ja myyvät krääsää muutaman pysäkinvälin matkan. Tai matkantekoa jouduttaa sokea trubaduuri, joka ilmoittaa esittävänsä muutaman laulun kitaran säestyksellä. Sanoista ei tarvitse ymmärtää kuin ne olennaiset: corazon, amor ja mi vida. Kuski veloittaa näitä eri alan yrittäjiä pikku summalla, joka vaihtaa nopsaan kädestä käteen. Matkustajan on asiallista kilauttaa trubaduurin hattuun jokunen kolikko.

Viime viikolla sain kuitenkin kokea bussireissaamisen ultimaattisen highlightin. Risteyksessä ruosteisen punainen avolava-auto täynnä työmiehiä kurvasi kahden kaistan yli suoraan bussimme eteen. Seurauksena kauhea tööttäys ja kuskin kiroilu ja pään aukominen ikkunasta. Siitäkös lava-auton kuljettaja suivaantuu, lähtee kun ammus ohjaamostaan, kapuaa bussiin (ne avoimet ovet!) ja vetää kuskia turpaan. Äijät ottavat oikein kunnon matsin siinä käytävällä, naismatkustajat kirkuvat ja änkeävät paniikissa bussin takaosaan. Muut ukot lava-auton kyydissä vain tuijottavat, vaikka hetken pelkäsin, että nekin intoutuisivat mukaan kahakkaan. Tappelu päättyy siihen, että bussikuski isokokoisempana pääsee niskan päälle, ja lavakuski luikkii takaisin kärryynsä ja kaasuttaa tiehensä. Kaikessa touhussa bussikuskilta on repeytynyt paita ja loppumatkan hän pärryytteleekin menemään pelkkä vaaleansininen kangasriekale selässä roikkuen.

Ja loppukevennykseksi vielä muutama liikennekuva lisää. ¡Adios!

Bussi päättärillä. Kuski päätti pesaista sen ennen seuraavaa kierrosta. Hieno tuli!

Kaasuauto - pullojen toimitus kotiovelle. Kovaääninen moikaa mainosta, joten aina tietää missä päin kärry kulkee.

Parhaat kilsansa nähnyt kupla

Parkkipaikka erityisesti ambulansseille.

Varo jalankulkijaa! Huomaa iloinen naamatarra.

Parhaiten pääsee kumminkin mopolla. Kyydissä voi olla nelihenkinen perhe, jolla sylissä maissisäkki ja lisäksi yksi vauva.

Sadetta, sadetta ja sadetta

2011-07-18T10:59:00.004-05:00

sadepilvet vasta kehittymässä pari päivää sitten vuorilla

On ilmoja pidellyt! Oaxacassa on satanut monta päivää ja osavaltiossa on ollut pahoja tulvia. Mutavyöryt ovat vaatineet kaksi kuolonuhria Salina Cruzissa, parinsadan kilometrin päässä täältä.

Tulvat eivät ole ihan tavattomia täälläpäin, vissiin enemmänkin jokavuotinen riesa. Huomisesta lähtien sään pitäisi onneksi olla selkenemään päin.

Käsikirjoituksen kannalta sade on ollut mainio juttu. Tulee istuttua sisällä ja kirjoitettua. Sitähän varten tänne residenssiin kai alunperin lähdettiinkin...

Sateen ansiosta on myös tullut luettua. Tässäpä pari ei niin mieltä ylentävää, mutta loistavaa julkaisua: Diana Denham & C.A.S.A. Collective (toim.): Tavallisten ihmisten kapina (Intokustannus 2010) ja Jennie Dielemans Tervetuloa paratiisiin. Reportaasi turismiteollisuudesta (Like 2010).

Tavallisten ihmisten kapina kertoo Oaxacan opettajien jokavuotisesta istumalakosta, joka vuonna 2006 johti liittovaltion erikoisjoukkojen väliintuloon mullistavin seurauksin. Rauhanomainen mielenosoittaminen on edellisen kuvernöörin ja nykyisen presidentin kaudella ollut riskaabelia hommaa. Olen itsekin pari kertaa nähnyt kaduilla partioivia erikoisjoukkojen autoja, ja täytyy sanoa, että pistää hiljaiseksi. Mustiin pukeutuneet poliisit luotiliiveineen ja konepistooleineen eivät varsinaisesti innosta sananvapauden kokeilemiseen. Oaxacan kansanliike onnistui kuitenkin valtaamaan kaupungin melkein puolen vuoden ajaksi ja kansalaiset hallinnoivat itse itseään rauhanomaisesti.

Tekemisen henki ja meininki kipunoi täällä ihan ilmassa. Parin viikon päästä Oaxacassa on valtakunnallisestikin iso kansanjuhla, Guelaguetza, jossa maissin jumalattaren kunniaksi pidetään monipäiväiset kansantanssi- ja pukukarkelot. Juhlien muututtua yhä enemmän kaupalliseksi turistitapahtumaksi, johon liputkin maksavat montasataa pesoa, kansalaiset järjestivät vuonna 2006 omat Guelaguetza-juhlansa. Peoples Guelaguetzaan on ilmainen sisäänpääsy ja vapaa osallistuminen, mutta vuoden 2007 juhlat saivat väkivaltaisen lopun. Täällä, täällä ja täällä löytyy kuvia vuoden 2007 kansanjuhlasta. (Saan varmaan kohta erikoisjoukot ovelleni kun tällaista propagandaa täällä levittelen, mutta menköön nyt tämän kerran.) Sittemmin vaihtoehto-Guelaguetzaa on juhlittu rauhassa, ja vuonna 2009 osallistujia oli jo 30 000 Oaxacan yliopiston urheilustadionilla. Ajattelinkin mennä katsomaan, miltä tapahtuma tänä vuonna näyttää. Varjobileet on 23.-25.7. Postailen ainakin kuvia!

Toisen itkua nostattaneen kirjan Tervetuloa paratiisiin kirjoittaja, Jennie Dielemans, on ruotsalainen toimittaja, joka matkusti ympäri maailman ja tutustui turismibisnekseen. Tuloksena on surullista luettavaa Kanarialta, Vietnamista, Dominikaanisesta tasavallasta, Thaimaasta ja Meksikosta. Kaikkialla sama kehityskulku - turistit vyöryvät, tuhoavat alkuperäiskulttuurit ja orjuuttavat paikalliset palvelijoikseen. Homma kulkee kuten on aina maailmanhistoriassa kulkenut: länsimainen valkoinen sortaa kolmatta maailmaa. Tarjoilijoiden, seksityöntekijöiden ja lapsityövoiman asema ei ole hääppöinen, eikä turismi valitettavasti tuo lisätuloja kohdemaahaan, kuten ehkä itseämme aurinkorannalla löhötessä lohdutamme. Sen sijaan turismi lisää kurjistumista rahavirtojen valuessa suurille matkanjärjestäjille ja länsimaisessa omistuksessa oleville all inclusive-hotelleille. Revitään tästä taas riemua hetkeksi. On se hienoa olla arjalainen ja saada edustaa maailmamme parempaa väestönosaa.

Tällaisissa maailmantuskatunnelmissa tänään. Lataan tähän kumminkin muutamia kuvia, joita sateesta huolimatta olen näpsinyt. Sadekauden plussapuolia on sekin, että luonto on todella vehreää. Onneksi tuli pakattua Gore-texit mukaan!


Makeaa mahan täydeltä: minibanaaneja ja kaakaota paikallisista pavuista.

Kangasvärjäämö Oaxacassa. Huomionarvoista hieno lippu.

Heh - kuorma-auto täynnä bimboja. Bimbo on ainaskin leipämerkki.

Tämä kaveri löytyi pesutuvan seinältä. Meni sittemmin tosi vikkelästi karkuun mun kamerointia.


Paikallinen Internet-kahvila oikealla (seinässä lukee Internet, jos tarkkaan tähystää). Aasit takapihalla ruokailemassa kaikessa rauhassa.

Työväenliike voimissaan.

Lopuksi maisemakuvaa San Felipe-kylän laitamilta.

¡Comidas y bebidas muy ricas!

2011-07-15T17:08:00.003-05:00

Tori löytyi hetken etsimisen jälkeen

Tänään aamupäivä vierähti Pochote-torilla. Pochote on eräänlainen Oaxacan hippitori. Siellä myydään luomu- ja kasvistuotteita, käsitöitä ja comida corridaa, lounasta. Tähän mennessä mielenkiintoisin makuelämys on ollut chapulines, pannussa käristetyt heinäsirkat maustettuna suolalla, chilillä ja sitruunalla. Maistuivat lähinnä kalalle. Herkullisinta on ollut tortillat, joita intiaaninaiset läpsyttelevät käsissään ja paistavat isolla pannulla. Täytteeksi saa valita kanaa, papuja, kasviksia tai salsaa, juustoa ja eriasteisesti tulisia kastikkeita.

paistettuja heinäsirkkoja kymmenen pesoa pussi

Pochote oli ihana paikka ruokailla, koska perinteinen meksikolainen keittiö ei juuri suosi vegetaristia. Lähes kaikissa ruuissa on lihaa, poikkeuksena ehkä just quesadilla, juustolla täytetty tortilla. Tortilloja on tarjolla sitten ihan joka ruokalajin kanssa. Ne rullataan putkiloksi ja syödään vasemmalla kädellä samaan tahtiin kuin oikea mättää haarukalla pääruokaa. Ravintolassa tarjoilija käy aina välillä täyttämässä pöydällä seisovaa tortilla-koria kuumilla lätyillä.

tässä syntyy tortilloja

Myös paikallinen herkku, mole, on kokeiltu. Mole on perinteinen ruskea kastike, joka koostuu ainakin suklaasta, chilistä, pavuista ja mausteista. Yleensä sitä tarjoillaan kanan tai kalkkunan kanssa. Aika huoletta olen muuten syönyt kaikkea, mikä on vastaan tullut. Pohjilla on maitohappobakteerikuuri, joka saa luvan pitää pöpöt loitolla.

Juotavista on testattu tuna, nopal-kaktuksesta puristettu mehu, jota maustetaan eri hedelmillä. Nam! Oma tehojuomani maustettiin mansikoilla, hedelmänpaloilla ja pähkinöillä.

tuna mansikalla maustettuna

Aperitiiviksi nautitaan tietenkin mezcalia, tequilaa vastaavaa agavesta valmistettua viinaa. Myytti kertoo, että meskaliinipulloon laitetaan toukka. Turistihömpötystä! Oikeasti paukku tarjoillaan punertavan maustejauheen kera, joka on valmistettu Hypopta agavis -toukista, suolasta ja chilistä. Jauhetta nautitaan samaan tapaan kuin suolahyppysellinen tequilashotin kanssa, lisukkeena appelsiinin viipale. Maistui ihan grillimausteseokselle.

Jos jotain valitettavaa on pakko keksiä, niin kahvi on kyllä aika pahaa. Tyhmää sinänsä, sillä Meksiko on maailman viidenneksi suurin kahvintuottajamaa. Mutta kuten muuallakin kolmannessa maailmassa, parhaat kahvilajikkeet menevät vientiin. Pochote-torilta ostin Yu-Van-luomukahvia, joka on ollut tähän mennessä eniten kahville maistuva tuote. :) Hinta oli paikallisittain kallis, 35 pesoa/250g eli 2 euroa, mutta tällaiselle ökyeurooppalaiselle summa on tietenkin ihan maksettavissa. Katuruoka ei kaiken kaikkiaan juuri kukkaroa kevennä. Tortillat maksavat 10 pesoa/kpl eli 60 senttiä. Parina päivänä olen syönyt täällä omassa kotikylässä katukuppiloissa 30-45 peson hinnalla täyden aterian alkukeittoineen, pää- ja jälkiruokineen. Siis 2-4 eurolla.

Tämä on ollut vasta pintaraapaisu Meksikon uskomattoman rikkaaseen ruokakulttuuriin, joka on muuten mukana myös Unescon maailman-perintöluettelossa. Palaan varmasti teemaan vielä monta kertaa!

Casa Totuk taiteilijaresidenssi

2011-07-14T11:18:00.004-05:00

En malta pitää sitä enää sisälläni. Aika paljastaa salaisen resindenssini sijainti. Tattadadadaa: San Felipe del Agua, Oaxaca, Mexico.

Image: Salvatore Vuono / FreeDigitalPhotos.net

Meksikosta tiedämme seuraavaa:

Valtiomuoto: Liittotasavalta
Presidentti: Felipe Calderón (vuodesta 2006, ensi vuonna vaalit)
Pääkaupunki: México, Usein käytetään myös englanninkielistä nimitystä Mexico City
Väkiluku: 107 450 000
Pinta-ala: 1 972 550 km²
Rahayksikkö: Meksikon Peso, 1€ = 16.58MXN
Aikaero: Suomeen 8 tuntia
Virallinen kieli: espanja, myös 62 alkuperäisväestön kieltä
Uskonnot: 89% Katolisia, 8% Protestantteja, 5% muita uskontoja

(Lähteenä eläväinen La vida loca-blogi)

Meksikosta tiedämme myös, että sikainfluenssa lähti täältä, öljykatastrofi turmeli Meksikonlahden ja huumesodassa on tapettu vuodesta 2006 jo noin 37 000 ihmistä. Ihmisoikeustilanne on kurja, kuten esim. Satu Hassi vetää yhteen. Täällä Oaxacan osavaltiossa on 3,5 miljoonaa asukasta ja heistä noin 45 prosenttia on intiaaneja. Kansalaisaktivismi on Oaxacassa voimakasta, palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin.

Faktaa Meksikon ihmisoikeustilanteesta löytyy esim. Amnestyn sivuilla. Ennen lähtöä katsoin myös uskomattoman dokumenttielokuvan Meksikon oikeusjärjestelmästä. Ehkä Presunto culpable-elokuvan vaikuttavuudesta kertoo jotain se, että jo vuonna 2008 valmistunut dokumentti sensuroitiin Meksikossa ja on alkanut pyöriä teattereissa vasta tänä keväänä. Leffa vie katsojan paikkoihin, joissa kuvaaminen on suorannainen ihme: vankilaan ja oikeuden istuntoon. Tarina seuraa Antonio Zúñigan taistelua Meksikon oikeuslaitosta vastaan, joka on tuominnut hänet kahdesti murhasta - syyttömänä. "The film had drawn nearly 1 million viewers and earned about $4 million by March 11, according to industry figures", kertoo Los Angeles Times. Tätä pätkää voi suositella ihan kaikille!

Näin tuoreeltaan voin vain sanoa, että Meksiko on äärimmäisyyksien maa. Valtio on valtava, kuusi kertaa Suomen kokoinen, ja kun asukkaitakin on arviolta se reilut sata miljoonaa, joista yli 20 000 000 Mexico Cityssä, sekaan mahtuu kaikkea taivaan ja maan väliltä: vuoristoa, paratiisirantoja ja viidakkoa, modernia ja esihistoriallista, äärimmäistä rikollisuutta ja uskomatonta ystävällisyyttä. Kaikesta kurjuudesta huolimatta Meksiko on kulttuurinen aarrearkku, ja vastaisuudessa lupaan bloggailla pääsääntöisesti niistä positiivisista ruohonjuurielämyksistä.

Loppukevennykseksi tähän kuvia muutamista eläinystävistäni, myös niistä selällään rimpuilevista koppiksista. ¡Hasta luego amigos!

koppis kuorellaan, pituutta noin viisi senttiä

hämppis nurkassa, ei myrkyllinen lajike

iguanoja voi myös syödä täällä, mutta taidan silti pysyä vegetaristina

perros en la calle

Vedestä ja muista elämän eliksiireistä

2011-07-13T11:07:00.003-05:00

Huomenta residenssistä!

Kiitos, yö sujui mukavasti, tosin nyt on ollut viileää ja sateista ja nukkumatila tuoksahtaa aavistuksen homeelle. Vuode on myös kosteahko koko ajan, tyynyltä herää mielenkiintoisilla kampauksilla varustettuna (tästä ei tarjolla kuvaa, sori!)

Suihku on todellinen elämys. Hetken odottelun jälkeen lämmintä vettä norottaa ehkä noin kolmesta toimivasta reiästä. Jäi hoitoaine sitten laittamatta, kukapa sitä täällä tarvitsisikaan. :) Kylpyamme on myös sellainen nähtävyys, että ihan pakko oli kuvata se tähän:

Ihku amme

Mielenkiintoinen suihkutsydeemi

Hanavesi on täällä juomakelvotonta. Juomavesi kannetaan läheisestä kaupasta. Sitä myydään 15 litran pulloissa ja käytetään hauskan pumpun avulla. Hanavettä voi kuitenkin käyttää hedelmien pesuun jos sitä keittää ensin kymmenisen minuuttia. Toinen vaihtoehto on desinfiointiaine, jota annostellaan 15 tippaa litraa kohden. Tipat on tosi houkuttelevan värisiä, hp-kastikkeen ruskeita, ja vesi värjäytyy niistä kivan keltaiseksi (muistuttaa erästä ihmiskehon nestettä). Sillä pestiin tämänaamuiset hedelmät, kadulta ostetut omenat ja mangot. Vielä ei ole vatsa sanonut mitään. Ootellaan...

Vielä on kuvattava residenssin nerokas ikkunaratkaisu. Kaksi lasista juomapulloa on valettu sisään seinään ja ne päästävät todella kauniisti valoa läpi.

Nyt on lähdettävä vähän lenkille, kun ropina on tauonnut. Täällä eletään sadekautta, mikä tarkoittaa, että vähän väliä tulee peukalonpään kokoisia vesipisaroita. Pisarat tiputtelevat myös puista alas pienen perunan kokoisia koppakuoriaisia, joita sitten sätkii ketarat ojossa pitkin teitä. Ne on olleet tähän mennessä ällöttävimpiä ötököitä. Hämähäkit, torakat tai muurahaiset ei heilauta, skorpionin kohtaamista suorastaan odotan! Jos skorppari eksyy sisälle, toimintaohje on seuraava: "Kätevä konsti on laittaa valot päälle, jolloin skorpioni jähmettyy ja on vailla näköaistia, ja lyödä sitä esimerkiksi paistinpannulla".

Missä kirjailija piileksii?

2011-07-12T17:30:00.005-05:00

Yksi kirjailijan työn parhaita puolia on residenssit. Heinä-elokuun vietän kokonaan uudessa miljöössä tarkoituksenani työstää kässäri valmiiksi. Aion blogata täältä niin usein kuin ehdin ja yhteydet antavat myöten.

Ja nyt seuraa jännittävä interaktiivinen osio: kuvista saatte päätellä, mikä maailmankolkka on kyseessä. Oikein arvanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja (eli tekijäkappaleita kirjoistani, joita on ylähyllyt täynnä pölyä keräämässä). Vastauksia spostiin marika.laijarvi(at)gmail.com. Terveisiäkin saa laittaa tulemaan!


Näkymä residenssin portailta. Lämpöä on parikymmentä astetta.

Hän on tärkeä henkilö täällä päin: Neitsyt Maria.

Tyypillisiä kasveja

Oma kirkko


Maisemakuvaa kyliltä

Ja tässä kotiovi

Quo vadis?

2011-07-05T01:58:00.000-05:00

Elämässä tulee hetkiä, jolloin huomaa olevansa vanha. Oman isän lähtö viimeiselle matkalle muutama viikko sitten siirsi minut hetkessä seuraavaan sukupolveen.

Ymmärrän nyt, miksi ikäihmisiä kiinnostaa kuolema. Isoäitini leikkasi talteen kuolinilmoituksia. Saavutettuaan itse kunnioitettavan 93 vuoden iän, hän ehti täyttää niillä vihkosen jos toisenkin. Ilmoitukset ovat kuin ikkunoita tuonpuoliseen ja henkistä valmistautumista omaan lähtöön.

Kuolema on näköjään tämän vuoden teemajutska. Kaikki, mitä teen, tuntuu kääntyvän aiheeseen, myös työn alla oleva käsikirjoitus. Koska kuolema on nyt in, päätin hyödyntää tätä energiaa hoitamalla kuntoon pari tärkeää käytännön asiaa. Kirjaan toiveeni ruumiini käsittelystä kuolemani jälkeen ja teen tiettäväksi, millaisena haluan oman muistotilaisuuteni pidettävän. Helpottaa ihan pirusti omaisten työtä, jos on edes joku aavistus siitä, miten henkilö toivoi toimittavan kuolemansa kanssa. Isotätini oli jopa niin kaukaa viisas, että maksoi omat haudanhoitokulunsa 100 vuodeksi eteenpäin.

Oman tomumajani testamenttaan lääketieteelle. Jos ruumiistani on vielä jotain iloa minun käyttöni jälkeen, sen parempi. Hyvänä plussana on ilmaiset hautauskulut, jos kalmo kelpaa lääketieteellisen tiedekunnan opetuskäyttöön.

Madonna: Like an Icon

2011-06-09T12:02:00.000-05:00

Luin juuri Lucy O'Brienin Madonna -elämäkerran vuodelta 2008. "Je suis l'art", Madonna on todennut vaatimattomasti, ja teos valottaakin ennen kaikkea popkuningattaren taiteen taustoja ja tekemisen motiiveja. Onko pop taidetta, voidaan tietenkin aina kysyä, mutta aivan varmasti juuri Madonna on tehnyt popista suuren luokan performanssia.

Madonnaa vihataan ja rakastetaan, niin kuin poppia ylipäätään. Kaikki tuntevat hänen hittinsä kolmenkymmenen vuoden ajalta, eikä voi kuin aidosti ihailla popdiivan draivia ja lahjakkuutta tuottaa korvamatoja. Madonnan erityiskykyihin kuuluu myös käsitellä banaalisti kaikkia egonsa ongelmia viihteen keinoin ja massiivisella markkinakoneistolla.

490-sivuisen elämäkerran aikana marssitetaan esiin valtava määrä Madonnan ympärillä eläneitä ihmisiä kommentteineen laidasta laitaan. Madonnaa itseään ei ole haastateltu, mikä on vähän hassua. Joko rouva ei ole suostunut tai sitten tekijä on halunnut pitää terveen etäisyyden tutkimuskohteeseensa. Niin tai näin, jonkinasteinen objektiivisuus on kirjassa läsnä, vaikka O´Brien ensi lauseessa julistaakin fanittaneensa Madonnaa aina vuodesta 1985. Hauskakin kirja on. Röhönaurut sain monessa kohtaa, koska Madonna vaikuttaa niin läpinäkyvän narsistiselta ja suuruudenhullulta. Mutta toisaalta - kuinka sitä muuten supertähdeksi tultaisikaan?

Ja miksikö luen Madonnasta? Työn alla oleva teksti sijoittuu 80-90 -luvuille, ja kukapa olisi tuolloin ollut kovempi nimi tyttöjen maailmassa kuin Madonna. Muistan hänet itsekin limudiskovuosilta, ihan parhaita tanssikappaleita ja vangitsevia musiikkivideoita. Nykyisin Madonna on toki paljon muutakin kuin popikoni. Ei sovi unohtaa, että hän on mm. orpojen suojelija, lastenkirjailija ja kabbalisti - ja kaikkea aina yhtä suosiohakuisesti ja isolla metelillä. Tiedostan, että myös tämä blogipäivitys osaltaan pönkittää Madonna-myyttiä, mutta aion julkaista sen silti. Kauan eläköön mehiläiskuningatar - tällä naisella on munaa!

Uudet naapurit

2011-05-29T06:43:00.004-05:00

Tämäkin päivä piti nähdä. Kirjailijasta on tullut naapurikyttääjä!

Kun kirjailija ei toljota maanisesti näyttöä, katse harhailee ikkunasta ulos ja etsii tekstiin apua lähimaisemasta. Ikkunan takaa avautuu urbaani citymetsä mielenkiintoisine kulkijoineen - löytyy oravaa, jänistä, koiraa, teiniporukoita ja yksinäisiä juoppolalleja, joiden pomppimista, jolkotusta ja huojumista kirjailija tarkkailee. Mutta pahiten hän on koukuttunut pariskuntaan, joka alkoi pitää majaa läheisessä koivussa.

Koska kirjailija kevätsäiden alettua on työskennellyt ikkuna auki, hän on havainnut, että kyseinen pariskunta on varsin kovaääninen. Metelöinti rajoittuu (onneksi) päiväsaikaan ja sisältää kiivasta tsirp-tsirp-huutelua etenkin toisille lajikumppaneille.

Koska kirjailija on sairaalloisen utelias perusluonnoltaan, hän päätti ottaa selvää metelöivistä asukeista. Pitkällisen salapoliisityön tuloksena hän päätyi poissulkumetodilla tulokseen, että kyseessä on kuusitiaispari (lähteinä mm. wsoy:n Suomen linnut cd-fakta), luultavasti sama, joka on majaillut pöntössä ennenkin.

Varhemmin keväällä kirjailija pääsi todistamaan naapurien hurjaa välienselvittelyä. Tiaiset olivat pesänrakennustouhuissa, kun toinen pariskunta oli saanut päähänsä vallata hyvässä remonttivaiheessa olevan kämpän. Pariskunnat ottivat yhteen oikein tosissaan, jahtasivat toisiaan ja huusivat kilpaa. Kirjailija on rauhallinen ja arvostaa naapurisopua, mutta hänkin oli vähällä sekaantua kärhämään kovin ottein. Lopulta tiaisten onnistui häätää tunkeutujat ja pitää pönttönsä.

Sen jälkeen nuorenparin elo on sujunut rauhallisesti, kunnes toissapäivänä koettiin suurtaa draamaa. Julma peto (lienee ollut räkättirastas), tunki itsensä pyrstöä myöten pönttöön ja vei sieltä jotain, mitä sitten lennähti nautiskelemaan muutaman metrin päähän. Epäselväksi jäi, mitä voro pisteli poskeensa, mutta vahva veikkaus on, että tiasten munia tai poikasia. Tiaispariskunta oli äärimmäisen tuohtunut ja huusi ja pomppi lähipihlajanoksilla vielä pitkään pedon liideltyä tiehensä. Ja niin pomppi kirjailijakin työtuolillaan. Keskity tässä nyt kirjoittamiseen!

Mutta eipä ole kirjailijan ammatti tylsää. Jännempää tämä on kuin Poliisiteevee.

Ja lopuksi, koska kirjailija on kirjailija eikä mikään lintubongari, hän ei ole onnistunut räpsäämään kameraa sopivalla hetkellä vangitakseen asukit näytille (pirulaiset ovat niin vikkeliä, ettei ehdi kissaa sanoa kun on jo pyrähdetty luukusta sisään tai ulos). Mutta tästä linkistä pääsee katsomaan, miltä näyttää Parus ater.

Kaatopaikan sankarit

2011-05-28T06:59:00.002-05:00

Andy Mulligan: Roskaa (WSOY 2011)
suom. Ulla Selkälä

Roskaa ei ole mikään pikkulasten iltasatu. Se on vakava kirja, mutta myös sydäntä sykähdyttävä maailmanparannuskertomus ja hengästyttävä jännitystarina.

Neljätoistavuotiaat kaverukset Raphael, Gardo ja Rotta asuvat Behalan kaatopaikalla. He elävät, syövät, nukkuvat ja käyvät hyväntekeväisyysjärjestön koulua roskien seassa. He tarpovat reisiään myöten ulosteliejussa ja etsivät työkseen kierrätykseen kelpaavaa jätettä.

Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Raphael löytää arvokkaan nahkalaukun, josta myös poliisi on kiinnostunut. Alkaa huiman murhamysteerin selvittäminen ja ihmisoikeustaistelu, jossa kaatopaikkalapsen henki ei ole minkään arvoinen.

Kirjailija Andy Mulligan on itse opettanut lapsia Manilan brittiläisessä koulussa ja vieraillut kaatopaikalla, missä lapset ryömivät jätteissä syntymästä kuolemaan. Muutoin tarina on fiktiota ja voisi sijoittua minkä tahansa planeettamme kehitysmaan suurkaupunkiin. Ankea romaani ei kuitenkaan ole rankasta miljööstään huolimatta, vaan onnistuu ketomaan juuri sen, mikä ihmisyydessä on niin ihmeellistä. Köyhyys ja kurjuus eivät ole ne tekijät, jotka riisuvat meidät inhmillisyydestä, vaan ahneus ja itsekkyys.

Roskaa on vetävästi kirjoitettu, ja se on kertakaikkiaan pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirja sopii mainiosti nuorille lukijoille ja istuu myös poikien käsiin. Erityisen taiturimaisen romaanista tekee sen elämänusko. Takakansiteksti vertaa kirjaa Slummien miljonääriin, ja samaa positiivisuutta tarinoissa varmasti onkin. Roskaa-romaanin voi lukea sosiaalipornotirkistelynä niin halutessaan, mutta veikkaan, että tarinan veijarityyli puraisee lukijaan ikäryhmään katsomatta ja vie mukanaan. Kuten kirjailija itse sanoo jälkipuheessaan: "Jos matkustat Filippiineille, tee niin kuten Olivia. Tutustu kaikkeen ja rakastu".

Mutta vähintä, mitä voit tehdä, on lukea tämä kirja. Ja rakastua.

ps. Kirjasta on tekeillä elokuva. Hyvältä vaikuttaa!

Sotaa ja rakkautta

2011-05-18T03:57:00.001-05:00

Alex Capus: Léon und Louise (Hanser Verlag, 2011)

Tässäpä täysverinen romaani - koukuttava rakkaustarina ja tarkka ajankuvaus kahden maailmansodan myllerryksestä. Kirjailija Alex Capus, sveitsiläisen äidin ja ranskalaisen isän poika, on laittanut sydämensä likoon ja kertonut elävästi oman isoisänsä tarinan. Vastine löytyy tosielämästä - isoisän salainen rakastettu oli suvun vaiettu tosiasia, vaikka parin rakkaus kesti vuosikymmenten ajan.

Voisi kuvitella, että on liian hankalaa kirjoittaa tapahtumista, jotka ovat niin lähellä ja niin epäfiktiivisiä. Mutta Capus on onnistunut luomaan hienovireisen romaanin, jonka kertojana toimiva pojanpoika-kirjailija ottaa välillä dokumentaarisen viileää etäisyyttä sodanaikaisten tapahtumien kulkuun, välillä taas kuvaa intiimiltä lähietäisyydeltä pääparin pakahduttavaa rakkautta.

Vuonna 1918 17-vuotias Léon Le Galle joutuu töihin pieneen ranskalaiskylään postin morsettaja-apulaiseksi. Pian Léon tutustuu kylässä asuvaan Louiseen, sievään pormestarin sihteeriin. Pari tekee ikimuistoisen polkupyöräretken meren rantaan, mutta lupaavasti alkanut romanssi päättyy traagisesti saksalaisten joukkojen vyöryessä Normandiaan. Sekä León että Louise haavoittuvat vakavasti ja molemmat luulevat toisen kuolleen.

Vuonna 1928 Léon on naimisissa, asuu Pariisissa ja työskentelee poliisin kemistinä. Kun Léonin ja Louisen polut kohtaavat sattumalta uudelleen, alkaa uskomattomat käänteet kestävä rakkaussuhde, jota en aio spoilata tämän enempää. Sen verran voin sanoa, että romaani ei ole mikään perinteinen kolmas pyörä-tarina, vaan herkkäsävyinen rakkauskertomus. Tunnelma Pariisissa sotien välillä ja miehityksen aikana välittyy elinvoimaisena, eikä vuosia kestävä rakkaustarina lässähdä yli 300 sivun aikana, vaan jännite kantaa hienosti romaanin läpi.

1961 syntynyt Alex Capus on elänyt lapsuutensa varhaisvuodet oman isoisänsä luona Pariisissa. Täällä kirjailija kertoo enemmän romaanin synnystä ja kuvailee mm. isoisänsä hautajaisia, tapahtumaa, joka lopulta päätyi koko romaanin avauskohtaukseksi.

Hyvät päivät jatkuvat

2011-05-14T03:32:00.001-05:00

Loppukevät on vuoden ihaninta aikaa. Pitkä kesä on edessä, pakolliset työkuviot jäävät sivuun. Voin taas ottaa aikaa sille tärkeimmälle eli kirjoittamiselle.

Toistaiseksi kirjoittaminen on tuntunut taivaalliselta, mutta myös vanhat ongelmat nostavat heti päätään. Kun ei näe työkavereita eikä opiskelijoita päivittäin, alkaa höpertyä. Ryhmäjumppatunnit eivät aivan korvaa ajatusten jakamisen pakkoa, eikä se puolisokaan loputtomasti kestä toisen sosiaalisten suhteiden paikkaajana. Ihmiskontaktien puute ajaa hanakasti netin ääreen. Joten on taas tullut aika avata ikkuna virtuaalimaailmaan ja korvata verkostojen puutetta huhuilemalla nettiavaruuteen.

Mutta ei se mitään. Hiljattain julkistetun Suomalaiset 2011-tutkimuksen mukaan sosiaalisen median käyttäjät ovat ihan yhtä tyytyväisiä ihmissuhteisiinsa kuin ne, jotka eivät pidä sosiaalista mediaa tärkeänä.

Kiinnostavampi tutkimustulos oli kuitenkin seuraava: suomalaisten onnellisuus ei riipukaan tulo- ja koulutustasosta, vaan liikunnan määrästä ja ruokavalion terveellisyydestä.

Tutkimuksen mukaan vähintään kolme kertaa viikossa liikuntaa harrastavat ovat onnellisempia ja tyytyväisempiä ihmissuhteisiinsa verrattuna alle kerran viikossa liikuntaa harrastaviin. He myös kokevat työssään enemmän arvostusta ja ovat tyytyväisempiä ajankäyttönsä.

Myös ruokavalion terveellisyys korreloi merkittävästi onnellisuuden ja paremman elämänhallinnan kanssa, toisin kuin ammatti, tulotaso tai sukupuoli.

Aijai, mitä mannaa. Tämän olen tiennyt sydämessä aina, mutta miten mainiota, että joku on paneutunut asiaan perusteellisemmin kuin mutu-pohjalta. Onni on perusasioissa. Tänään aion onnellistaa itseäni vieläkin lisää heittämällä juoksulenkin ja tankkaamalla kasvisruokaa. Voikohan onnellisuuteen poksahtaa? :)

Kaunista päivää kaikille!

Tänään on hyvä päivä II

2011-02-07T02:32:00.001-06:00

Näillä sanoilla alkoi blogi puolisentoista vuotta sitten. Silloin tarkoituksena oli vain kirjoittaa, olla olemassa nettiavaruudessa. Blogi on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä, kuten asioille usein käy. Ne muuttuvat, kehittyvät, villiintyvät suuntiin, joihin ei olisi lainkaan arvannut päätyvänsä.

Monelta osin minulle on tullut tarve laittaa luukut kiinni. Osittain yksinkertaisesti ajanpuutteen vuoksi, osittain koska blogin kirjoittaminen on pois siitä mystisestä kokonaisenergiasatsista, joka tuntuu hupenevan jonnekin avaruuteen. Älkää kysykö miksi. Joskus yhtälö vain kääntyy niin päin. Saajapuolelta humpsahtaa enemmän antajapuolelle, eikä tunne olekaan enää kiva.

Blogi vetäytyy levolle ja kaivan sen esiin, kun taas seuraavan kerran on hyvä päivä. Siihen saakka thanks for all the fish ja voikaa hyvin!

ps. Inhoan muuten yli kaiken kaikkia bloginlopettamispostauksia. Ne ovat aina niin melodramaattisia ja itsestään tärkeitä. Hitto, jos kirjoitat, kirjoitat. Jos et kirjoita, et kirjoita. Ketä kiinnostaa kenekään syyt aloittaa tai lopettaa se tai tämä blogi? Siisös... Jep, minun on todellakin tullut aika puuhailla muuta välillä. :) Näkemisiin!

Köyhää taiteilijaelämää

2011-02-02T01:48:00.004-06:00

Taiteilijoiden toimeentulo on ollut kovasti keskustelunaiheena mm. sivistysvaliokunnan ehdotuksesta taiteilijoiden sosiaaliturvan kehittämiseksi. Hyvä juttu. Mutta itse köyhyys on ikiaikainen ja taiteilijapiirejä laajempi ongelma. Toisilla on aina enemmän kuin toisilla. Tällä hetkellä varallisuus on planeetalla harvinaisen epätasaisesti jakaantunut. Pienellä vähemmistöllä on tuhansia ellei miljoonia kertoja enemmän kuin suurella enemmistöllä.

Pienemmässä mittakaavassa tämä näkyy niin, että Sofi Oksasen ansiotulot vuodessa ovat 500 000 euroa ja minun 12 000. Olemme molemmat kirjailijoita ja ihmisiä, kummankin pitäisi elää. Nyt puuttumatta mitenkään Oksasen tuotannon taiteelliseen arvoon versus minun kyhäelmiini. Pohdinpahan vain köyhyyden olemusta. En nimittäin tunne itseäni köyhäksi, vaikka kaikilla mittareilla lasekettuna kuulun Suomessa köyhäilistön ja kurjaliston rajamaille. Pitäisikö minun nyt tajuta kadehtia Sofi Oksasta, jolla on niin paljon enemmän? Ja pyrkiä itsekin ansaitsemaan enemmän jotta voisin kuluttaa vielä enemmän?

Köyhyys on aina suhteellista. Ensinnäkään minun ei tarvitse nähdä nälkää - aidosti ei tarvitse. Niinäkin kuukausina, kun saldo on kuun lopussa ollut nollilla, vanhempani ovat auttaneet. Ja aina on olemassa ruokajono sekä sossu, joista ensimmäiseen en ole turvautunut, jälkimmäisen kyllä. Nälkä ei siis ole, ei myöskään jano. Puhdasta vettä tulee hanasta. Katto minulla on pääni päällä, vieläpä oikein ihana katto. Ehkä olen ollut onnekas - varmasti lapsiperheen on helpompi saada koti yhteiskunnan tuella kuin vaikkapa yksinäisen miehen. Kaunis asuntoni on täynnä krääsää ja elektroniikkaa, kaapit pursuavat vaatteita, lastenhuone pullistelee leluja. Missä se köyhyys oikein näkyy? Siinä, etten omista autoa? En moista haluaisi, vaikka varat siihen riittäisivätkin. En omista asuntoani, mutta mitä tekisin omistusasunnolla? Miten "oma" on parempaa asumista kuin vuokraseinien sisällä eläminen? Monessa mielessä olen rikkaampi näin. En kiinny materiaan ympärilläni, sillä se ei ole minun, se on vain lainassa. En kiinnitä itseäni elämäntapaan, jonka päämääränä on omistaa. Muistan, että olen vain läpikulkumatkalla täällä ja tarkoitukseni on jättää itsestäni jälki. Millaisen jäljen jätän, on oma valintani.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kurjuuselvistellä. Yritän ymmärtää ilmiötä. Ehkä köyhyys minun kohdallani on sitä, että en matkustele Thaimaahan, omista kesämökkiä tai kakkosautoa. En omista edes pyykkikonetta saati pesutornia. Lapsillani ei ole hienoja ja kalliita harrastuksia. Syömme yksinkertaista ruokaa ja ravintolassa emme juuri koskaan. Köyhyys ei ole rumaa ja vaarallista, se on vapauttavaa. Se on ekologista ja se on sisäisesti rikastuttavaa.

Joo. Tiedän kyllä ja tunnistan ristiriidan. Minun on helppo downshiftailla ja nähdä vaatimaton elämäntapani rikkautena, koska en ole koskaan ollut todella köyhä. Ihan oikeasti taivasalla, ilman vaatteita, kylmissäni tai sairaana ilman että kukaan auttaa. Minä en oikeasti tiedä köyhyydestä yhtään mitään. Olen elintasoköyhä ja kehtaan vielä bloggailla siitä kuin se olisi jotenkin hienoa. Hyi minua.

Jos ei kuole ei voi syntyäkään

2011-01-31T05:10:00.000-06:00

Kirjailija ummehtuu yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessaan. Villakoirat mossaavat nurkassa Turmion kätilöiden tahdissa. Tänään soivat myös My dying bride, Verjnuarmu, The Monolith Deathcult ja Oomph.

Tunnelma on katossa. Tai pitäisikö sanoa maassa, mullan sisällä. Teksti on kuollut, eläköön teksti! Meneillään on ruumiinvalvojaiset ja henkiinherättäjäiset. Näissä juhlissa riemulla on synkeät kasvot. Luominen ei ole iloista eikä pikkusievää.

Joskus on työskenneltävä ohuenohuella siveltimellä. Toisinaan mikään moottorisahaa pienempi on turha. Tänään ei ole päiväkodin lelupäivä. Tänään tehdään totista työtä. Tänään tapetaan rakkaita.

Prinssi Kaspianin matkassa

2011-01-29T07:11:00.001-06:00

Rakastuin jo lapsena C. S. Lewisin Narnian maailmaan. Sarja on luettu läpi kymmeniä kertoja - myös aikuisiällä - eikä ihastuksen tunne ole miksikään muuttunut. Kun pari vuotta sitten kuulin, että Velho ja Leijona -kirjasta ilmestyy filmatisointi ja vieläpä itsensä Walt Disney Picturesin tuottamana, näin painajaisia. Eikö mikään maailmassa ole pyhää?

Uskaltauduin silti katsomaan elokuvaa, ensin vain varovasti toisella silmällä, mutta nopeasti rävähtivät kaikki aistielimet auki. Ihme kyllä, leffa on hyvällä maulla toteutettua seikkailua, eikä Narnian sadunhohtoista maailmaa ole lätistetty pelkäksi kitsiksi. Juoni noudattaa uskollisesti alkuperäistekstiä ja lapsinäyttelijät säteilevät. Hieno kokemus!

Pikatahtiin ilmestyivät seuraavat osat Prinssi Kaspian (2008) ja Kaspianin matka maailman ääriin (2010). Viimeisin tuli vasta tsekattua, ja vaikka Kaspianin seikkailut eivät ole ihan yhtä kauniisti sykkiviä kuin Velho ja leijona, Narnian lumo on edelleen tunnistettavissa.

Kaspianin matka maailman ääriin -tarinassa Narniaan pääsevät Pevensien perheen kuopus Lucy ja isoveli Edmund. Mukaan tempautuu myös vahingossa kiusanhenkiserkku Eustace. Satumaailma puhuvine eläimineen pistää serkku-paran maailmankuvan kokonaan uuteen järjestykseen. Muuttuminen lohikäärmeeksi on Eustacelle varsinainen tehokoulutus siihen, kuinka ollaan ihmisiksi ja toimitaan yhteisen hyvän eteen. Kokonaisuutena elokuva toimii sujuvasti rullaten eivätkä erikoistehosteet hypi silmille (ainakaan 2D-versiossa). Lapsinäyttelijöiden työtä voi vain ihailla.

Narnia-tarinat ovat herättäneet keskustelua puolesta ja vastaan. Toisten mielestä niitä ei uskonnollisen sisältönsä vuoksi voi lapsille lukea, toisten mielestä kristillinen sanoma on hukattu pakanallisten huuhaa-olentojen kyydissä. Onneksi lapset osaavat nauttia hyvästä tarinasta ihan vain hyvän tarinan vuoksi. Uskonnollista tai ei, Narnian opetukset ovat hienoa moraalikasvatusta, perinteistä hyvän ja pahan taistelua, jolta ei säästy meistä yksikään täällä elämän tyrskyissä.

Moraalikasvatus ei tunnu olevan oikein muodissa, ja siksi Narnian tarinatkin ehkä koetaan herkästi vanhanaikaiseksi tai mustavalkoiseksi. Parasta tarinassa ovat kuitenkin lapset. He ovat suuria sankareita ja kasvavat huikaiseviin mittoihin joutuessaan kohtaamaan fantasiamaailman haasteita. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, sankarit ylittävät itsensä kohtaamalla rohkeasti omat sisäiset demoninsa - kateuden, vallanhimon, ahneuden, kuka minkäkin. Samastumispaikkoja löytyy tarinassa niin lapsille kuin aikuisille ja takuuvarmasti hyvä ja paha saavat lopussa ansionsa mukaan.

Kaupallista höttöä tai ei, Narnia-elokuvat toimivat hyvinä mainoksina kirjoille. Vaikkei lapsi lukuharrastukselle niin syttyisikään, leffan nähtyään saattaa kärsivällisyys kantaa parinsadan sivun rupeaman, kun hahmot ovat tuttuja ja fantasiamaailmaan jo otettu tuntumaa.

Seuraavaksi elokuvatoteutuksen saa Hopeinen tuoli. Narnia-kirjojen alkuperäinen ilmestymisjärjestys oli seuraava:

Velho ja leijona (1950)
Prinssi Kaspian (1951)
Kaspianin matka maailman ääriin (1952)
Hopeinen tuoli (1953)
Hevonen ja poika (1954)
Taikurin sisarenpoika (1955)
Narnian viimeinen taistelu (1956)

Juonellisesti järkevin järjestys olisi:

Taikurin sisarenpoika
Velho ja leijona
Prinssi Kaspian
Kaspianin matka maailman ääriin
Hevonen ja poika
Hopeinen tuoli
Narnian viimeinen taistelu

Mutta nämä ovat makukysymyksiä, joista sopii aina kiistellä. :)

Kiitos tunnustuksesta!

2011-01-21T07:13:00.013-06:00

Maaginen arkki sai tunnustusta Marikilta. Kiitos kovasti Beautiful Blogger -awardista. Että tämmöinen tipahtaa, tuntuu vallan lämpöiseltä.

Tunnustuksen mukana kulkee toive kertoa itsestä seitsemän asiaa. Listaan random-ajatuksia. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä eivätkä sisällä suuria salaisuuksia.

1. Tällä hetkellä olen syvästi rakastunut romaanihenkilöihini, jokaiseen kolmeen tasapuolisesti. En tiedä, tuleeko käsikirjoituksesta ikinä valmista saati kirjaa, kuten en voi koskaan tietää, kun lähden kirjoittamisreissuun. Mutta rakastuneena oleminen voittaa monet matkan vaivat!

2. Olen kehittänyt ambivalentin suhteen lumeen. Ennen pidimme toisistamme ja jaksoin innostua lumen seurasta koko pitkän talven. Jos lumi jäi tulematta, kaipasin sitä. Kun se suli pois, sydämeni särkyi. Mutta tänä vuonna en enää tiedä, missä mennään.

3. Olen rikkonut pyhän lupaukseni olla enää ikinä hirttämättä itseäni minkään liikuntakeskuksen jäsenyyteen. Kitkuteltuani pitkään erilaisten pienten (ja sinänsä erinomaisten) toimijoiden aikataulujen vankina, annoin periksi. Teen pääsääntöisesti iltatyötä enkä pääse liikkumaan kuin aamuisin. Ja kunnon aamutuntitarjontaa löytyy vain isoilla keskuksilla. Vuoden 2011 vietän siis jälleen yhden pohjoismaisen liikuntalafkan hihnassa. Parasta tässä on kuitenkin se, että se on kivaa! Haluaisin mennä joka ikiselle tunnille, mutta valitettavasti kroppani ei jaksa kuin yhden päivässä.

4. Pari päivää sitten pohdin onnellistumista. Se oli hyödyllinen kirjoitus. Siinä totesin, ettei työni onnellista minua, mutta plim, asia muuttui saman tien! Kun lakkasin ajattelemasta, että työn pitäisi onnellistaa minua tai merkitä minulle jotakin enemmän kuin se oikeasti merkitsee, se alkoikin tuntua oikein mukavalta, juuri siltä kuin sen pitääkin. Sanoissa on tosiaankin voimaa. Ne antavat ajatuksille muodon ja suunnan. Asioiden ylöskirjoittaminen on hyödyllistä, minun pitäisi harrastaa sitä vieläkin enemmän.

5. Liekki on ihmeellisintä, mitä suomalaiselle musiikille on tapahtunut 2000-luvulla. Fanitan ja ihailen nöyränä.

6. Minusta piti jossain vaiheessa tulla musiikinopettaja. Olen monesti miettinyt, mihin se polku olisi minut vienyt. En harmitellen, vaan lähinnä ajatusleikkinä. Olisinko silti kirjoittanut kirjoja?

7. Tänään syön kasviskeittoa. Se kiehuu juuri hellalla, pohjalla artisokkapestoa ja sipulia kuullotettuna, täytteenä porkkanaa, perunaa, paseerattua tomaattia ja soijakermaa.

Tässäpä nämä. Ja sitten award kiertoon! Beautiful blogger -tunnustus annetaan seisemälle kauniille blogille. Otan itselleni oikeuden ymmärtää tällä ennen kaikkea henkistä kauneutta. Tunnustus ei sisällä mitään velvotteita. Kaunista viikonloppua!

Kirjailijan kävelyretkiä
Terhi Rannelan työpäiväkirja
Lastenkirjahylly
Moments
Aurinkosadetta
Grafomania
Himalajan nauru

Kuoleman varjelukset osa 1

2011-01-16T12:49:00.006-06:00

Kävin vihdoin tsekkaamassa tuoreimman Harry Potter-filmatisoinnin, enkä pettynyt. Koko saaga on toiminut elokuvatoteutuksena erinomaisesti, ja loppuhuipennuksen alkuosa lupaa paljon.

J. K. Rowlingin luoma rillipäävelho on koko maailman tuntema hahmo, joka hakee vertaistaan niin lastenkirjallisuudessa kuin mediailmiönä. Jotain taikapölyä on tarinan päälle ripoteltu jo syntyvaiheessa, sillä se tuntuu puraisevan sekä lapsiin että aikuisiin. Tämänpäiväisestä näytöksestä bongasin useita itseni ikäisiä ihmisiä ilman mitään jälkikasvua tai silmänlumeeksi mukaan raahattua kummilasta. Potter kiinnostaa aidosti.

Sarjan ensimmäinen kirja Harry Potter ja viisasten kivi ilmestyi suomeksi 1998. Muistan lukeneeni sitä pojalleni iltasaduksi vuosituhannen vaihteessa. Tänään 16-vuotias teini oli kanssani katsomassa Kuoleman varjeluksia - eikä häntä tarvinnut edes houkutella mukaan. Luultavasti hän jokusen vuoden päästä lukee Pottereita ääneen omille lapsilleen ja kertoo, kuinka varttui aikuiseksi niiden mukana.

Ensimmäisestä Potter-leffasta saatiin nauttia 2001. Silloin Harry oli vielä pulleaposkinen velhokokelas ja Tylypahkan touhu harmitonta ala-astemaista sähellystä. Toisin on tänään. Kuoleman varjelukset on synkin Potter-tarinoista. Harry täyttää seitsemäntoista ja joutuu pakenemaan yhä voimakkaammaksi käyvää Voldemortia.

Ylivoimaiselta tuntuva tehtävä on löytää ja tuhota hirnyrkit, joihin on pilkottu Voldemortin sielu. Voldemortin diktatuuri muistuttaa kuraveristen jahtauksineen karmaisevasti rotusortoa, ja Harryn ja kiltan vastarinta on mitä mukaansatempaavinta maanalaisen armeijan toimintaa. Harry, Hermione ja Ron ovat kasvaneet nuoriksi aikuisiksi, ja koko seitsemänosainen tarina on kehittynyt hienosti lasten seikkailusta nuorten draamaksi, jossa minuuden etsimisen problematiikka on isosti läsnä.

Meillä on jo suunnitteilla Potter-maratoni, kunhan kaikki elokuvat ovat päätyneet dvd:lle. Kuoleman varjelukset osa 2 saapuu teatterihin kesällä 2011, ja joku syysyö saamme nauttia koko sarjan putkeen. Enpä malta odottaa!

P.S.1 Erityiskiitos vielä siitä, ettei tästä leffasta tehty 3D-versiota. Pelleilyä koko touhu - sitä paitsi kuka hullu jaksaisi istua painavat lasit päässä kaksi ja puoli tuntia?

P.S.2 Ralph Fiennes lordi Voldemortina on kertakaikkiaan i h a n a.

Onnellistumisen haaste

2011-01-15T02:47:00.000-06:00

Uskon, että ihmisenä olemisen tarkoitus on pyrkiä onnellisuuteen. Tähän tähtäävät uuden vuoden lupauksetkin, elämänlaadun parantamiseen. Kun alan urheilla, olen onnellinen. Kun tiputan painoa, olen onnellinen. Kun selviydyn tipattomasta, olen onnellinen.

Viime uutena vuonna lupasin lopettaa kahvinjuonnin. Sen teinkin. Syksystä lähtien olen juonut yhden kupin aamuisin ja löytänyt tasapainon asiaan. Kahvin kittaamisesta luopuminen on varmasti onnellistanut minua. Mutta ei siksi, että maailma nyt pelastuu, vaan siksi, että päätös lähti omasta tarpeestani ja motivaatiostani eikä ulkopuolelta. Siksi lupauksen pitäminen on tuntunut tärkeältä ja lipusminen ikävältä. Lopputulos on ollut onnellistava.

Viime vuonna julkaisin kirjan ja se tuntui mukavalta. Kirja sai jopa palkintoehdokkuuden, joten ilmeisesti se sai vastaanottajissa aikaan jotain. Tärkeintä on kuitenkin, että kirja teki minut onnelliseksi. Kirjoittaminen onnellistaa minua, tekstin tekeminen antaa väreille sävyt ja pilville kultareunat. Tykkään kirjoittaa.

Viime vuonna tein paljon töitä ja se on ollut tyhmää. Tunnen laittaneeni energiaa likoon asiaan, johon en täysillä usko. Työn tekeminen ilman motivaatiota on tuhoavaa. Joko on löydettävä motivaatio jostain, muutettava olosuhteita ja omaa asennetta, tai vaihdettava hommaa. Tänä vuonna minun on tehtävä asialle jotain. Olen vain siirtänyt ratkaisun tekemistä, ja se vasta kuluttavaa onkin. Työ ei siis ole onnellistanut minua.

Bloggaus on ollut mainio henkinen varaventtiili. Mutta välillä tunnen tekeväni siitäkin velvollisuuden itselleni. Olen siis onnistunut kehittämään täysin vapaaehtoisesta hommasta taakan? Onneksi olkoon, suoritus sekin. Mutta pääsääntöisesti bloggaus onnellistaa minua niin kuin kirjoittaminen ylipäätään.

Haastanpa teistä jokaisen pohtimaan, mitkä ovat itseä onnellistavat asiat ja sitten tekemään epäonnellistaville jotain. Ja selvyyden vuoksi: tekeminen ei tässä yhteydessä tarkoita juutalaisten työntämistä uuniin tai muunkaltaista lopullista ratkaisua, vaan itseen kohdistuvia toimia. Jos duunini on epätyydyttävää, ratkaisu ei ole, että käyn pommittamassa toimiston maan tasalle tai että kettuilen kaikille verkossa tai muualla. Muutoksen on lähdettävä itsestä.

Ja kuten kunnon elämäntapasaarnoihin kuuluu, aloitan itsestäni. Tänä vuonna haastan itseni onnellistamaan itseni tekemällä niitä asioita, joihin uskon. Elämä on liian lyhyt muuhun.

Joulua

2010-12-23T03:22:00.001-06:00

Lämpöistä joulua kaikille!

Tapoihin kuuluu toivotella hyvää joulua, siispä oikein ihania keskitalven päiviä kaikille, miten ja missä ne sitten vietättekin, ja samalla säkenöivää uutta vuotta 2011!

Omaan joulun top kymppiin kuuluvat:

itsetehty jouluruoka - lanttulaatikko on ehdoton suosikkini
suklaa!
leffaputki - jos nyt ekaksi Adrey Tatoun siivittämä Dirty pretty things ja Terry Gilliamin Tideland ja sitten monta muuta
hyvät kirjat - pitkä rivi odottaa lukemista
ulkoilu - jos pakkasukko sallii, pulkkamäki ja luistelu nyt ainakin
löhöily
lautapelit - pukki tuo jotakin, olen varma
laatikoidensulattelujumppa - välipäivien virkistysruiske naisvoimistelijoiden seurassa
työstressin ja muunkin stressin kippaaminen lumihankeen - en tee töitä lomalla, lupaan
lahjojen jakelu - etenkin Lahjaksi lehmä-kampanja on saanut ilahtuneen vastaanoton.

Palailen blogin ääreen vasta loppiaisen jälkeen ulkomaanreissun ja pitkän loman virkistämänä. Siihen saakka nauttikaahan olostanne. Joulu on vain kerran vuodessa!

Uhmis

2010-12-15T01:46:00.000-06:00

Hulluin asia, mitä minulle tässä elämässä on tapahtunut, on urheilupistos. En ole ikinä ollut mikään liikkuja, mutta jotenkin salakavalasti minut on juonittu juttuun sisään. Oma keho ei olekaan vihollinen vaan hei, se on sun paras kaveri (halataan!). Onko sitten iän tuomaa raakaa realismia vai mitä, mutta olen tajunnut, että kroppa ei ole ikuinen vaan rapistuu käyttämättömyyttään. Sen kanssa kannattaa pysyä väleissä.

Olen aina ajatellut, että liikunta on idioottien hommaa. Kaikki kuollaan kuitenkin, miksi ihmeessä kaikki kouhotus? Sitäpaitsi henkiset arvot ratkaisevat. Aivot on tärkein lihas. Liikunta on niille, jotka ei parempaan kykene.

Niinpä. Pahinta tässä fyysisyyden salajuonessa on kuitenkin seuraava asia, jota kukaan ei ollut kertonut minulle. Paljastan sen nyt teille kaikille, sillä vaikka totuus sattuu, se myös vapauttaa: kroppa ei ole päästä irrallinen osa. Ihminen on kokonaisuus. Jos kroppa ei toimi, aivotkaan ei toimi.

No niin. Nyt tekin tiedätte. Tietäkää myös, että Minä on lapsellinen ja Ego tykkää kiukutella. Olen koko joulukuun uhitellut. En ole käynyt kertaakaan lenkillä, en salilla, en jumpassa enkä joogassa. Olen istunut koneella ja kirjoittanut. Olen vielä hengissä, mutta niukin naukin. Pääsen ylös sängystä, mutta kaikki lihakset ovat niin jumissa, että hengittäminen sattuu. Pää on sumea ja ajatus katkonainen. On tosi ikävä parasta kaveriani, jonka kanssa liikuntaa harrastan.

Mutta se on kuulkaas niin, että mulle ei kukaan rupee. Jos joku sanoo, että mun täytyy, niin mun ei muuten täydy. Tämä kroppa liikkuu tasan sitten, kun minä niin käsken. Piste.

Näin meillä. Odottelemme itkupotkuraivarin laantumista. Sitten kroppani kuljettaa talttuneen pikkuegon ulos ja sillä on taas niin mukavaa. Miksi ihmeessä me ei tehdä tätä useammin?

Vaihtoaskelia listoilla

2010-12-14T04:54:00.000-06:00

Kukas kissan hännän ja niin edelleen, eli Topelius-palkintoehdokkaana ollaan!

Topelius -palkinto on Suomen Nuorisokirjailijoiden jakama lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle. Vaihtoaskelia-romaani on päätynyt ehdolle seuraavien kirjojen seuraan:

Kuronen, Kirsti: Piruettiystävyys (Karisto)
Lähteenmäki, Laura: Aleksandra Suuri (WSOY)
Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava)
Valmu, Leena: Veera tiellä (WSOY)

Arvid Lydecken -palkinto on samoin Nuorisokirjailijoiden myöntämä lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Tänä vuonna ehdolla ovat:

Dieckmann, Maijaliisa: Väläys pimeässä (BTJ-Avain)
Hakalahti, Niina: Tuukka-Omar (Tammi, kuvitus Jukka Lemmetty)
Kanto, Anneli: FC Tytsyt (Karisto)
Romppainen, Katariina: Roolipeliä (Otava)
Voipio, Myry: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia (Lasten keskus, kuvittaja Christel Rönns)

Terveisiä kavereille, onnittelut kaikille ja pidetäänhän jatkossakin tasoa yllä!

Vastaisku bakteerihysterialle

2010-12-11T09:25:00.002-06:00

Seikkailuni ekovalintojen maailmassa jatkuvat. Täysin ylikypsyneenä syväpuhdistaviin ja supervalkaiseviin myrkkyihin, joita joka kodin puhdistusaineet sisältävät, päätin ottaa testaukseen pesupähkinät pyykille ja ekologisen astianpesuaineen tiskikoneeseen.

Tyypillisiä pesuaineiden ongelmamyrkkyjä ovat fosfaatit, kloori ja hajusteet. Näitä ekologiset vaihtoehdot eivät sisällä.

Pesupähkinät ovat Sapindus-sukuun kuuluvan puun hedelmiä, jotka kasvavat trooppisilla alueilla ympäri maailman. Nimestään huolimatta ne eivät ole pähkinöitä, vaan marjoja, ja niitä on käytetty luonnonmukaisessa lääkinnässä ja pesuaineena kautta aikojen. Pesuteho perustuu pähkinöistä vapautuvaan saponiiniin.

Kuningaskuluttajan mukaan pähkinät eivät toimisi erityisen hyvin. Meidän kevyesti likaisesta pyykistä tuli kuitenkin täysin puhdasta neljässäkympissä. Koviin tahroihin pähkinät eivät tiettävästi pure, vaan tahrat kehotetaan poistamaan ensin saippualla.

Pähkinöiden käyttö osoittautui helpoksi. Muutama kuori sujautetaan kangaspussiin ja pussi koneeseen pyykin sekaan. Tuoksua ei pähkinöistä tartu, mutta en pidäkään voimakkaista hajusteista vaatteissa. Huuhteluainetta ei tarvita. Pähkinöitä käytetään kaksi kertaa, sen jälkeen ne voi heittää biojätteeseen.

Myös tiskit tulivat kirkkaan puhtaiksi ekoaineella ja koneen eko-ohjelmalla alhaisessa lämpötilassa. Tosin meillä astiat huuhtaistaan vedellä ennen koneeseen lykkäämistä. Testaamatta jäi toistaiseksi, miten ekoaine puree astioihin kiinni kuivuneisiin ruuanjämiin. Vaikka yhtä lailla niitä saa raaputtaa kynnellä myös supersyövyttävien tiskiaineiden jäljiltä.

Joo, kuulen jo kyynikon ininän korvissani. Eihän näillä pikkuihmisen pikkuvalinnoilla maailmaa muuteta. Aina jossain joku riistää ja saastuttaa. Ollanpa kerrankin rehellisiä. En minä ihan hirveää tuskaa tunne kolmipäisten ja lisääntymiskyvyttömien kalojen vuoksi tai kaukaisen Kiinan maaperän saastumisesta elektroniikkajätteiden vuoksi (vaikka ne kamalia asioita ovatkin). Viime kädessä syyt ekovalinnoilleni ovat puhtaan itsekkäitä. Olen niin läpensä mukavuudenhaluinen ihminen, etten vaan jaksa kärsiä huonosta omastatunnosta ja paskafiiliksistä omissa nahoissani kaiken maailman myrkkyjen vuoksi. Viime kädessä sonta palaa luonnon kiertokulun kautta kuitenkin omaan nilkkaan. Ostan siis mieluummin niin puhdasta tavaraa kuin mahdollista ja voin pestä käteni koko ekokatastrofista.

Pesuaineiden lisäksi antibakteerisia aineita löytyy mm. leluista, hammastahnoista, elintarvikkeista ja kankaista. Myös tässä olen itsekäs sika. Haluan pitää omat bakteerini, kiitos vaan, niistä valtaosa on minulle elintärkeitä. Ja kuten tiedämme, haitallisilla bakteereilla on kyky kehittää resistenssiä, antibiooteista tämän jo tunnemme. Super-killer-bakteerintappajaiset jätän siis suosiolla väliin.

Love and peace.

Joka seitsemäs aalto

2010-12-08T06:05:00.000-06:00

Daniel Glattauer: Alle sieben Wellen (Deuticke 2009)

Täällä suitsuttelin itävaltalaiskirjailijan bestselleriä Gut gegen Nordwind. Tämä ihanaakin ihanampi sähköpostirakkaustarina jäi niin kutkuttavaan paikkaan, että kirjailijan oli omien sanojensa mukaan pakko kirjoittaa sille jatkoa. Henkilökohtaisesti epäilen, että mokoma oli suunnitellut koko jutun etukäteen, ja suunnattoman suosion saanut ensimmäinen osa hypetti näin Alle sieben Wellen taitavasti sisään.

Tartuin siis jatko-osaan sillä ennakkovarauksella, jolla aina suhtaudun jatko-osiin. Ne kun tuppaavat floppaamaan. Onneksi niin ei käynyt tällä kertaa, ja olen saanut taas nukkua yöni rauhassa. Tiedän nyt, kuinka Emmin ja Leon käy. :)

Spoilaamatta näitä kahta mainiota kirjaa kerrottakoon, että pääpari siis jatkaa sähköpostikirjeenvaihtoaan läpi molempien romaanien. Tarinan keskiössä on Emmin ja Leon kipunoiva ja ujo rakkaus ja toisaalta pinnan alla kuohuvat valtasuhteet.

Molempien kirjojen kohdalla minua ällistytti Daniel Glattauerin ilmiömäinen kyky kirjoittaa kahdella täysin eri kertojanäänellä (herää kysymys, onko hänellä haamukirjoittaja joka on kirjoittanut Emmin osuudet?). Leon ja Emmin persoonat välittyvät häkellyttävän elävinä meileistä - ja tässä on siis kaikki informaatio, jonka lukija rakastavaisista saa. Kielellisesti Glattauerin tyyli on pistämätön. Äkkiseltään voisi kuvitella, että pelkkien sähköpostiviestien lukeminen kävisi puuduttavaksi, mutta ei. Niitä suorastaan ahmii. Kirjailija rytmittää tekstiä lyhyillä ja pitkillä viesteillä, paikoin Emmi ja Leo käyvät lähes reaaliaikaista chattia, paikoin vuodattavat kirjeenomaisia purkauksia ja tekevät syväanalyysejä itsestään, toisistaan ja suhteestaan.

Raflaavasta aiheestaan huolimatta kirjat eivät ole hömppäviihdettä. Teksti syvenee ihmissuhdesoppatasolta monisävyiseksi kuvaukseksi kahdesta toisiaan etsivästä ihmisestä. Ja lopuksi mainos: tämän kaikkia romanttisia kirjerakkaustarinoita uskollisesti noudattavan ja ihastuttavasti uudistavan teoksen ensimmäisen osan suomennos ilmestyy keväällä.

Teemoja

2010-11-29T12:09:00.001-06:00

Oletteko huomanneet, että joskus elämässä on kausia, kun joku teema hallitsee?

Minua hallitsee nyt maahanmuuttajateema. En tiedä miksi, mutta törmään aiheeseen jatkuvasti. Osaksi varmasti siksi, että se on keskustelussa eikä sitä voi välttää. Mutta enemmänkin uskon, että ilmiöön vaikuttavat sisäiset prosessit, joihin ulkomaailma "vastaa", koska oma pääkoppa suorastaan hehkuu ja paistaa aihetta. Mainittakoon vielä, että en siis koe tietoisesti valitsevani näitä teemoja, vaan ne vaan yhtäkkiä tulevat ajankohtaisiksi ja huomaan törmääväni niihin uudestaan ja uudestaan. C. G. Jung puhui synkronismista, samanaikaisuudesta. Pohjimmiltaan ilmiössä on kyse Minän henkisistä prosesseista, jotka vain heijastuvat ulkomaailmasta takaisin - tiedostamme prosessimme tai emme. Siitä johtuvat oudot déjà-vut ja "voi ei taas törmään tähän samaan" -kokemukset.

Mutta siis, painiskelen ilmeisesti maahanmuuttaja-teeman parissa, koska nauliinnuin taas telkkarin ääreen tyyliin aika ja paikka katoavat. Vasta suitsutin Die Fremde -leffaa ja jo seuraava hyökyy päälle. Teemalta tuli torstaina varsin koskettava Züli Aladağin ohjaus Der Wut (Raivo, 2006). Tarina jäi moneksi päiväksi mieleen kaihertamaan, enkä voi kai kuin nöyrtyä sen asian edessä, että aihe vie nyt pientä ihmistä.

Raivo kertoo yläluokkaisesta perheestä, jonka selloa soittava vesa Felix (siloposkinen Robert Höller) joutuu maahanmuutaajapoika Canin (ihanan katu-uskottava Oktay Özdemir) kiusan kohteeksi. Varsinaisesti ongelmat alkavat vasta, kun Felixin isä sekaantuu soppaan ja yrittää saada Canin jättämään poikansa rauhaan. Can diilaa marijuanaa, joka kiinostaa myös Felixiä, kuten vähitellen koko toinen maailma keskiluokkaisten kulissien tuolla puolen. Viime kädessä pojat ymmärtävät toisiaan hyvin, mutta toveruuden katkaisevat yhteiskuntaluokkien asettamat näkymättömät barrikadit ja eurooppalaisten vuosisatainen (ellei tuhantinen) riisto kehitysmaita kohtaan. Historia tiivistyy poikien suhteessa ja tarina saa traagisen lopun.

Kuriositeetti: Züli Aladağ on naimisissa Feo Aladağin kanssa, jonka ohjaus on siis vasta hehkuttamani Die Fremde-elokuva. Maailma on iso mutta niin pieni...

Odottelen mieli avoinna, mitä teema tuo seuraavaksi mukanaan. Ohittamaton tämä aihe nimittäin on, eikä kuulu niihin keskusteluaiheisiin, jotka vain lipuvat aistien ohi aiheuttaen korkeintaan "aijaa taas tota samaa" -haukotuksen.

Koskahan saamme nähdä kotimaisessa elokuvassa teeman käsittelyä ja nimenomaan maahanmuuttajien itsensä kertomana?

Pitää pintansa eikä lipsu

2010-11-27T04:18:00.000-06:00

Tiedoksi vaan, että pari viikkoa vaivannut kirjoitusummetus on helpottanut, ja tekstiä tulee taas.

Kirjailijan ja tekstin symbioottista parisuhdetta koettelevat monet haasteet. Ulkoapäin tulevat palkkatyö ja perhevelvoitteet ja sisältäpäin ne hankalammin taklattavat: väsymys (nukuin viime yönä 13 tuntia putkeen), nälkä (pakko on syödäkin) suorituspaineet (mä en enää ikinä kirjota mitään!) henkinen laiskuus (miks vaivautua kun tää on kuitenkin ihan jaska?) vaihtelunhalu (eiku mä haluan tehdä pitkää proosaa / lyhyttä tarinaa / satuja / reaalifantasiaa / alottaa ihan uuden tekstin / ryhtyä luomuviljeliljäksi / sukuloida / idättää mungpapuja / ostaa nettikaupasta retkiluistimet just NYT mieluummin kuin kirjoittaa). Joskus piipahdus parisuhdeterapeutilla voisi olla paikallaan.

Kun teksti hallitsee ajattelua niin totaalisesti, ei tee mieli puhua siitä lainkaan. Oikeastaan ei tee mieli puhua yhään kenellekään yhtään mitään (tämä kieltämättä tuottaa jonkinverran hankaluuksia opetustehtäviä hoitaessa). Teksti on niin itsestä irrottamaton, että se on sama kuin lähtisi analylsoimaan solunesteitään julkisesti. Ja tasan yhtä mielenkiintoista blogilukijan kannalta. Eli ei siitä sen enempää.

Tajusin, että Maaginen arkki on kaikessa hiljaisuudessa täyttänyt vuoden jo reilu kuukausi sitten. Eikä mitään juhlia! Toivotellaan blogiparalle paljon onnea ja hyvää jatkoa, vaikka sen emäntä onkin tuulella käyvä yksilö ja jättää sen heitteille heti, kun vähänkin muualla menojalka vipattaa.

Ettei menisi tämä päivitys kokonaan tunnisteen "urputus" alle: ihanaa, että on viimeinkin tullut LUNTA. Rakastan vuodenaikojen vaihtelua ja rakastan lunta, en malta odottaa kunnon rinnekelien alkamista ja pakkasia, jolloin hanki narskuu ja aurinko kimmeltää kinoksissa. Syksy on toivottavasti takana, inhoan märkiä kenkiä ja kuraroiskeita housunpunteissa.

Juoksu pikkupakkasessa on miellyttävää, kun ei heti ensimmäisessä ylämäessä tule tappokuuma. Suutarilta löytyi lenkkareihin sopivat nastasysteemit, ja niillä tassu pitää alustalla kuin alustalla. Mainio keksintö.

Niin ja kohta on joulu! Kyllä se tästä.

Lapsen oikeuksien päivä

2010-11-20T01:22:00.000-06:00

Tänään, 20.11. vietetään lapsen oikeuksien päivää YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen vuosipäivän kunniaksi.

Lapsen oikeuksien sopimus on lapsia koskeva ihmisoikeussopimus. Se luettelee lapsille kuuluvat oikeudet ja asettaa valtioille ensisijaisen vastuun toteuttaa ne.

YK:n jäsenmaista sopimuksen ulkopuolella on ainoastaan kaksi maata, Somalia ja Yhdysvallat. Suomessa sopimus tuli voimaan vuonna 1991. Lapsen oikeuksien sopimus ei ole sama asia kuin lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959. Julistus ei sitonut valtioita oikeudellisesti, sopimus sitoo.

Lapsen oikeuksien sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Oikeudet kuuluvat kaikille lapsille, kaikkialla maailmassa, heidän tai heidän vanhempiensa ominaisuuksista riippumatta.

Sopimuksessa on neljä yleisperiaatetta:

syrjimättömyys
lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon kaikissa päätöksissä
oikeus elämään ja kehittymiseen
lapsen näkemysten kunnioittaminen kaikissa häntä koskevissa asioissa

Täällä aikuisille tärkeää katsottavaa ja täällä lapsille mukavaa puuhasteltavaa.

Hyvää lapsen oikeuksien päivää!

lähde: Unicef

Kiusaaja joutuu tilille

2010-11-08T02:27:00.003-06:00

Juuri nyt, kun koulukiusaaminen on taas tapetilla, katsoin Larry Clarkin pysäyttävän Bullyn. Leffa on vuodelta 2001 ja surullisen ajankohtainen edelleen. Bully kertoo porukasta highschoolin päättäneitä nuoria. Parempaan keskiluokkaan kuuluvat teinit hengailevat vailla jatkokoulutuspaikkaa tai sen suurempia sitoumuksia työpaikkoihinsa. Päivät täyttyvät aineista, seksistä ja rahan tienaamisesta tavalla tai toisella, jotka eivät juuri prostituutiosta poikkea.

Tarinan päähenkilö on ujohkon puoleinen ja söpö surffaripoika Marty (Brad Renfro). Marty ihastuu sisäänpäin kääntyneeseen Lisaan (Rachel Miner), tyttöön, josta tunnistaa hengenheimolaisuutaan.
Rakkaus roihahtaa, mutta Martyn paras kaveri, Bobby (Nick Stahl) ei jätä paria rauhaan, vaan jatkaa silmitöntä väkivaltaa Martya kohtaan ja lopulta raiskaa paitsi Lisan myös tämän ystävän Alin. Kaveriporukka alkaa saada Bobbysta tarpeekseen ja päättää tappaa pojan. Murha onnistuu, kiusaaja saadaan päiviltä, vaan lopulta kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. Syyllisyys alkaa kalvaa, joku vuotaa, ja porukkaa jää kiinni.

Larry Clark on ohjannut liudan koruttoman suorapuheisia nuorista kertovia elokuvia, joista Kids (1995) ja Ken Park (2002) ovat minulle ennestään tuttuja. Bullyssä on tunnistettava Clarkin tyyli, yhteiskuntakritiikkiä ei säästellä, kuvaus on dokumentaarisen oloista ja lohdutonta, jopa viileän etäistä. Näin kaukanako ovat aikuisten ja nuorten maailmat toisistaan? Näinkö vähän meitä keski-ikäisiä kiinnostaa, mitä nuorten maailmassa oikeasti liikkuu? Se, että porukka teinejä päätyy murhaamaan kaverinsa mitä raaimmalla tavalla, ei oikeastaan ihmetytä elokuvaa katsoessa. Niin taitavasti Clark vie katsojan nuorten maailmaan sisälle, sisäinen logiikka ei onnu vaikka ratkaisu käsittämättömältä tuntuukin.

Teini-ikäisen ajatuksenjuoksu ei aivojen rakenteidenkaan puolesta ole vielä kovin monisyistä. Etenkään syy-seuraussuhteiden hahmottaminen ei onnistu kuten aikuiselta. Kun pää vielä sekoitetaan aineilla, vähäinenkin impulssikontrolli katoaa. Riipaisevaksi lopuksi lauma nuoria murhaajia istuu oikeuden edessä keskellä paheksuvasti tuijottavaa aikuisjoukkoa. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan lopputeksteissä luetellaan nuorten tuomiot, jotka vaihtelivat elinkautisesta useiden vuosien ja vuosikymmenten vankeusrangaistuksiin.

Kiusaaminen puhututtaa ja nostaa tunteita. Kiusaaminen johtaa kiusatun mielen murenemiseen, pahimmillaan joukkosurmiin tai itsemurhiin. Erilaisuuden sietokyky vaihtelee ihmisapinalla yksilöstä ja tilanteesta toiseen. Kun valtasuhteet lasten ja aikuisten välillä ovat epäselvät, kärpästen herra-ilmiö pääsee kehittymään ja nuoriso luo oman nokkimisjärjestyksensä. Kun hierarkia on päässyt muodostumaan, sitä on vaikea hajottaa.

Asiassa ei kuitenkaan päästä puusta pitkään niin kauan kun vastuuta pallotellaan ja käydään huutokauppaa siitä, kuka on pahin syyllinen. Kiusaaminen ei koskaan ole vain kiusatun tai kiusaajan syy, se on aina yhteisön ongelma. Vastuu on meillä kaikilla: kiusaajalla, kiusatulla, kavereilla ja ennen kaikkea meillä aikuisilla kasvattajilla, koko yhteisöllä lasten ja nuorten ympärillä. Myös Bully osoittaa, miten kädettömiä olemme näiden kysymysten edessä ja miten yksipuolisesti näemme tilanteet, kun ongelmat ovat jo roiskahtaneet silmille.

Jäljelle ei jää kuin yksi kysymys. Välittääkö kukaan nuorista todella, siis aikuisten oikeesti?

Naisen osa

2010-11-06T02:11:00.004-06:00

Ryhdyin eilen kaikessa kirjoitusblokki-ahdistuksessani katsomaan Saksan tuliaisina ostamaani elokuvaa Die Fremde (2010) (suomeksi sekä "ulkomaalainen" että "vieras maa"). Ja elähdyin tosissaan. Die Fremde on koskettava turkkilaisen naisen tarina kahden kulttuurin puristuksessa.

Umay on 25-vuotias pienen pojan äiti, kasvanut Saksassa, mutta muuttanut naimisiin mentyään Turkkiin. Avio-onni ei kukoista, mies on kovaotteinen ja Umay lohduton. Umay pakenee takaisin Berliiniin poikansa Cemin kanssa toivoen saavansa tukea vanhemmiltaan. Umayn sinnikkäistä ponnisteluista huolimatta perhe ei kuitenkaan hyväksy hänen ratkaisuaan. Tarina on traaginen ja päättyy kunniamurhaan, tosin yllätyksellisin kääntein.

Feo Aladağ (oik. Feodora) on Wienissä syntynyt ja Berliinissä asuva ohjaaja-käsikirjoittaja ja näyttelijätär. Esikoisohjaus Die Fremde on Saksan Oscar-ehdokkaana ja palkittu Berliinin elokuvajuhlilla. Aihe on teemaltaan päivänpolttava, mutta onneksi raflaava aihe on huolella toteutettu. Elokuva onnistuu käsittelemään keskeisiä toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien ongelmia edeten kauniisti tarinan ehdoilla. Yksilötasolta elokuva laajenee hienosti koko yhteiskunnan kuvaksi. Kuinka pitkälle olemme itsenäisiä valintoja tekeviä yksilöitä ja kuinka paljon koko olemassaolomme on lopulta yhteisömme ja sen arvojen varassa?

Näitä kysymyksiä Die Fremde pohtii päähenkilönsä Sibel Kekillin herkkävireisesti tulkitsemana. Naisen psyykeen repeytyminen kahtia kulttuurien ristipaineessa on toteutettu hienosti. Kiltistä Umaysta löytyy sisua ja itsepäisyyttä enemmän kuin tytölle olisi terveellistä. Mutta erityisesti minua koskettivat kuitenkin perheen miehet, isät ja veljet, jotka yrittävät länsimaisen elämäntapojen paineiden alla pitää perhettään kasassa machomaisin ottein. Miten huonosti patriarkaalinen malli sopiikaan eurooppalaiseen emansipaatioon - ja nyt edes arvottamatta kumpaakaan erityisesti. Elokuva tasapainoilee tarkasti kulttuurien ja niiden elämäntapojen välillä ja onnistuu olemaan tuomitsematta puoleen tai toiseen. Katsojan korva lepää kauniissa turkinkielessä ja musiikki, joka tuodaan vasta loppupuolella leffaan mukaan, osuu tunnehermoon. Todellinen helmi!

Die Fremde toi mieleen toisen mainiosti turkkilaisen ja saksalaisen kulttuurin yhteensulautumisen ongelmia käsittelevän Auf der anderen Seite (2007) (suom. "Taivaan reunalla"). Fatih Akinin ohjaus sijoittuu samoin Turkkiin ja Saksaan ja kertoo kuuden toisiinsa punoutuvan ihmiskohtalon kautta suurin piirtein kaiken olennaisen elämästä ja kuolemasta.

Molemmissa maahanmuuttajataustaisten ohjaajien elokuvissa on aidon tekemisen makua ja terävää yhteiskuntakritiikkiä. Ei varmaan ole huono paikka kasvaa taiteilijaksi kahden kulttuurin välissä. Homma edellyttää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi asettumisen kykyä ja myös ulkopuolisuuden sietokykyä. Ainakin näissä tapauksissa yhtälö on tuottanut paineessa hioutuneita timantteja.

Nyt se sitten iski

2010-11-05T03:54:00.001-06:00

Ikinä ei pitäisi kehua, että "kirjoittamisessa on menossa intensiivinen vaihe". Siinä vaan manaa pirua esiin ja kohta luova lento tyssää takuuvarmasti.

Kirjailija pureskelee kynsiä. Käy kymmenen kilsan lenkillä räntäsateessa maastossa, missä goretexit uppoavat mutaan ja alkavat litistä pahanenteisesti. Keittää litran mustaa teetä ja murjottaa.

Eikö se nyt ole itsestäänselvää, että huimaavien huippujen kylkiäisenä tulevat masennuksen alhot, missä ei päivä pilkahda? Mutta siihen ei ole koskaan valmistautunut, se on aina yhtä totaalista. Nyyhnyyh, taiteilijan elämä on rankkaa.

Kirjailija tonkii muistiaan. Mitä on neuvottu kirjoittajakoulutuksessa? Mitä hän itse aina kertoo vinkiksi blokkiin? Mitä kollegat tekevät?

Tässä kaikki ne ohjeet, jotka marrasraskaasta päästä löytyvät:

* lenkki (tehty)
* sauna (tehdään illalla)
* tiskaaminen, pyykkääminen tai siivoaminen (koko ajan)
* ryyppääminen (jos ei nyt kumminkaan?)
* jonkin muun kirjoittaminen (kuten blogin?)
* tekstin hautaaminen itseltäkin salaiseen paikkaan ja kärsivällinen odottaminen (en ole kärsivällinen...)
* muista taiteista nauttiminen - musiikki, teatteri, elokuvat (tykkään!)
* juttelu ystävien kanssa (täytynee vaihtaa valituksen kohdetta, puoliso-parka...)
* nukkuminen (ihan parasta syyspimeällä)
* kriittinen lukijapalaute (voisi auttaa - vapaaehtoisia?)
* lue jotain muuta (jep)
* kirjoita mitä tahansa, älä pidättele (päiväkirja auttaa yleensä, täytyypä kokeilla)
* pohdi blokin syitä - oletko liian kärsimätön, kunnianhimoinen, vaativa, koetko syyllisyydentuntoa siitä, että "pitäisi olla enemmän, valmiimpaa, parempaa?" (auts...)
* vai käytätkö blokkia vain tekosyynä olla kirjoittamatta? (hei, tämähän alkaa käydä kiusalliseksi!)

Löytyykö muita hyviä pointteja?

Syön sanani ja kasviswokkia

2010-10-31T08:20:00.003-06:00

Sanoinko pari päivää sitten, että bloggaan nyt harvemmin? Joo, mut kun en voi. Taidan olla narsisti, kun en kykene istumaan edes oman itseni varjossa yhtä hetkeä olematta suuna päänä. Tänään avaudun aiheesta mitä syön tänään.

Sunnuntaina on kiva kokata, paitsi jos on kirjoittanut koko viikonlopun eikä ole muistanut käydä kaupassa. Iltapäivällä alkaa nälkä kurnia mahassa ja ruokaa pitäisi saada äkkiä. Tekstin äärestä ei malta lähteä edes parin sadan metrin päähän Siwaan. Tämä wokkipata syntyi aineista, joita oli saatavilla.

Kuivatut soijasuikaleet on elintarvike, jota pidän aina kaapissa. Niitä keitetään muutama minuutti suolavedessä, ja ne pehmenevät koiranruuan näköisistä muroista herkullisen makuisiksi proteiinin lähteiksi. Keittämisen jälkeen suikaleet puristetaan nesteistä ja marinodaan mausteseoksessa:

pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatinpaloja öljyssä
loraus punaviinietikkaa
pari teelusikallista currytahnaa
pari valkosipulin kynttä
suolaa ja rouhittua mustapippuria
hunajaa

Sillä välin, kun soijasuijaleet marinoituvat (tunnin pari), voi kirjoittaa muutaman liuskan tekstiä.

Seuraavaksi pyöritetään pannulla öljyssä silputtu sipuli ja pakastimesta löydetyt wokkivihannespussien pohjat. Maustetaan inkiväärillä, korianterilla, cayennepippurilla, juustokuminalla, suolalla ja ripauksella persiljaa. Sekaan kaadetaan marinoituneet soijasuikaleet, yksi paloiteltu persikanpuolikas ja lorautetaan päälle soijakermaa. Tarjoillaan ohrariisin kanssa.

Herkkua!

Messuhömpötystä

2010-10-29T14:46:00.002-05:00

Helsingissä on parhaillaan messuviikonloppu. Maalaiskaupungin tytölle piipahdus ison paikkakunnan hulinassa on kuin ulkomaanreissu. Mitä päälle? Mitä evästä pitkälle junamatkalle? Mitä lukemista mukaan? (Ei, en pysty lukemaan omaa kirjaa, vaikka pitäisi valmistautua haastatteluun.)

Haa, nytpä pääsin vihdoin aloittamaan Daniel Glattauerin "Alle sieben Wellen", joka on jatkoa ihanaakin ihanammalle "Gut gegen Nordwind" -sähköpostirakkaustarinalle (omaa hehkutustani vuosisadan rakkaustarinasta tässä postauksessa.) Ostin molemmat kirjat kätevänä tuplajulkaisuna viimeviikkoiselta Saksan reissulta, enkä malttaisi kädestäni laskea.

Junamatka sujahti hetkessä. Eväät jäivät syömättä. Haastattelu meni varmaankin ihan hyvin. Paluumatkalla pääsin taas Emmin ja Leon pariin. Jep. Rakastan kirjoja, mutta en humua niiden ympärillä.

p.s. Palaan Glattaueriin vielä, kun toinen osa on luettu, ja vinkki: suomennos "Gut gegen Nordwindistä" ilmestynee ensi vuoden puolella Atenalta.

Lomalla

2010-10-23T02:32:00.009-05:00

Syysloma tulee tarpeeseen enemmän kuin mikään muu lomapätkä vuodessa. Se valaisee kuin salama pitkän pimeän ja katkoo lukukauden juuri oikeassa kohdassa.

Silloin kun minä olin nuori, ei ollut syyslomia. Kouluun piti hiihtää umpihangessa ja puhelimetkin oli johdolla seinässä kiinni. Onneksi nyt on toisin.

Vietin oman lomani Saksassa. Kuva on Bremenin torilta. Siinä kuuluisa Rolandin patsas on karnevaalikuosissa, koskapa kaupungissa vietetetään parhaillaan viidettä vuodenaikaa, Freimarktia. Freimarkt ei kamalasti meikäläisestä vapusta poikkea, paitsi että kestää kaksi viikkoa ja sisältää vähemmän örvellyskännäystä. Mennyt on myös Freimarktissa konkreettisesti läsnä, koska Saksasta historiaa löytyy ihan eri mittakaavassa kuin meiltä. Keskiaikaiset markkinat Glühweineineen ja leivonnaisineen, taikayrtteineen ja nukketeattereineen, aitoine pukuineen ja pillipiipareineen vievät turistin melkoiselle aikamatkalle.

Loma antaa aina perspektiiviä asioille ja miljöönvaihdos hyvän hengähdystauon pistää asioita järjestykseen. Bloggamisen olen huomannut tänä syksynä jääneen kaikkien muiden kiireiden jalkoihin. Kirjoittamisessa on menossa intensiivinen vaihe, ja käsikirjoitus tuntuu imevän kaiken näpytysenergian niin ettei sanoja tahdo enää riittää blogiin. Ja kun pitää tehdä niitä oikeitakin töitä, aikaongelmat tulevat vastaan.

En ole lopettamassa bloggaamista, mutta siis seliseli: kiireen vuoksi postailen vähemmän. Maaginen arkki seilaa edelleen bittiavaruudessa ja jatkaa uljasta kulkuaan, ja minä vilkutan teille kannelta kuninkaallisin elkein - sormet yhteen puristettuina, käsi kääntyillen rauhallisesti puolelta toiselle. (Katso havainnollistava opetusvideo).

Kirpeän lumista loppusyksyä!

Vieras avaruudesta

2010-10-16T02:10:00.011-05:00

Kirjailija oli kirjailijavierailulla.

Vierailu tapahtui yliopiston kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelijoiden tykönä. Kirjailija nostettiin estradille ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja ihmeteltiin edestä ja takaa. Aito ja oikea kirjailija, ilmielävä. Oli se. Puhui, elehti, eli kuulemma ihan normaalia perhe-elämää ja koki useinkin tyhjän paperin kammoa.

Yleisö oli kiihkeän mutta huolellisesti peitellyn täpinän vallassa.

Kirjailija sen sijaan koki olonsa nostalgiseksi. Siitä ei ollut kuin hetki, kun hän vielä istui toisella puolen salia, täytti tietokoneen muistia käsikirjoitusten tekeleillä ja unelmoi kirjailijan ammatista. No okei - kymmenen vuotta, mutta Kirjailijasta tuntui, kuin se olisi ollut eilen. Kirjailijan teki mieli avautua kuulijakunnalle ja herkistellä, miten ihmeellistä oli ajan kulku ja miten hölmöltä tuntui seistä penkkirivin tällä puolen, oliko tämä joku vitsi heii kamoon ihmiset...

Mutta eihän Kirjailija voinut, sillä hän tajusi edustavansa outoa, tulevaisuudesta laskeutunutta olentoa. Hän istui siinä tarkoituksenaan toimia opiskelijoiden haaveiden heijastumana, idolina, ja hänen tuli käyttäytyä jumalrotunsa edellyttämällä arvokkuudella. Hänen ensisijainen tehtävänsä oli tuoda tärkeää tietoa rajan takaa, kustannusmaailmasta ja Oikeiden Kirjailijoiden universumista.

Onneksi Kirjailija onnistui kaiken palvontamelskeen keskellä pysymään järjissään. Hän tajusi salillisen mystiikan maailman opiskelijoista olevan sen verran älykkäitä, etteivät he todellakaan haaveilleet lasten- ja nuortenkirjailijan ammatista. Mutta jokin Kirjailijan presenssissä kuitenkin viittasi vahvasti kullanhohtoiseen auraan, jotakin himoitusta suljetusta maailmasta tihkui hänenkin lävitseen. Ja nuo hippuset revittiin Kirjailijalta käsistä, imettiin kaikilla aisteilla ja tallennettiin tarkasti tulevaa käyttöä varten.

Palvontamenojen päätteeksi Kirjailija kuittasi luentopalkkion, sulkeutui taas tietokoneensa kanssa makuuhuoneen nurkkaan ja alkoi täyttää sen muistia käsikirjoitusten tekeleillä.

Inception

2010-10-09T13:00:00.013-05:00

En ole koskaan ollut kassamagneettileffojen ylin ystävä. Olen miettinyt paljon, mistä moinen snobismi johtuu, ja tullut siihen tulokseen, että se aiheutuu varmaan perusvastenmielisyydestäni massakäyttäytymistä kohtaan. Tästä kieroutuneesta luonteenpiirteestäni joutuvat sitten kärsimään useat viattomat miljardibudjetoidut leffat, koska yleensä päädyn boikotoimaan niitä.
Olen kyllä urheasti hihittänyt läpi Titanicin, vääntelehtinyt tuskissani Avatarissa, tuntenut valtavaa myötähäpeäa Forrest Gumpissa ja onnistunut olemaan tiristämättä ainuttakaan kyyneltä Schindlerin listassa. Mutta en ole vissiin vieläkään oppinnut läksyäni.

Jostain syystä ajattelin, että Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Inception olisi poikkeus. Niin moni on sitä kehunut, ja onhan se kerännyt IMDb:ssä huikeat 9.1 pistettä. Sitäpaitsi saman kaverin Memento on loistava elokuva.

Teatterista lähtiessä oli lähinnä petetty olo. Inceptionissa mikään ei ole erityisen huonoa, se on kokonaisuudessaan haukotuttava elokuva.

Juoni on sinänsä haastavasti kokoon kurottu. Dom Cobb (Leonardo di Caprio) on agentti, joka osaa imeytyä sisään ihmisten uniin ja manipuloida niiden sisältöjä. Kohta Dom kavereineen rakentaa kolmen tason sisäkkäisiä unia suorittaessaan teollisuusvakoilua muistuttavaa yksityiskeikkaa. Toimintaelokuvakäsikirjoitus on rakennettu kohtuullisen sujuvaksi muutamia hölmöjä aukkoja lukuunottamatta. Olisin ollut jopa valmis katsomaan lipsahduksia sormieni läpi, jos vain itse tarina olisi imaissut mukaansa. Mutta kun ei.

Hollywood-tuotanto on kohdennettu noin 15-vuotiaalle katsojalle, ja se paistaa tästäkin produktiosta. Moista actionräkiktystä ei ollakaan nähty sitten Matrixin jatko-osien. Kuten sagassa, myös Inceptionissa sinänsä kiehtova idea on vesitetty turhilla tehoefekteillä ja unohdettu se tärkein: hahmojen ja tarinan kehittäminen.

Kiukkua ja ärsytystä. Unien manipulointi on kertakaikkiaan liian herkullinen aihe tuhlattavaksi näin keskinkertaiseen sotkuun! Päälleliimatun makuinen rakkaustarina päähenkilömme Domin ja hänen mielessään kummittelevan kuolleen vaimon Malin (Marion Cotillard) välillä ei jaksa vetää mukaansa. Kun koko kaksi ja puolituntisen pätkän fokus on höttöisessä viimevuosituhantisessa psykoanalyysissä ja toinen toisensa perään ketjuuntuvissa takaa-ajokohtauksissa, ei paukkuja enää riitä uskottavan henkilögallerian rakentamiseen. Dialogi on epäluontevaa ja kompastuu huonon tekstin helmasyntiin: henkilöt eivät puhu omina itsenään vaan repliikkien ainoana tarkoituksena tuntuu olevan vääntää katsojalle rautalangasta käsikirjoituksen ilmeisiä ongelmakohtia.

Muutamia kysymyksiä, jos joku leffan nähnyt osaisi vastata:

1. Miten toimii näppärä salkkumallinen laite, jolla ihmiset kytkeytyvät ohuella letkulla toistensa uniin? Koska elokuva sijoittuu nykyaikaan, luultavasti tällaisia saa jo jostain Markantalosta hankittua?

2. Mitä ihmettä on kemikaali, jota ihmiset nauttivat, kun se antaa näin selkeitä ja juonellisesti johdonmukaisia unia ilman normaalia aineiden aiheuttamaa pökkyrää tai syvää tajuttomuustilaa?

3. Miten nuori opiskelijatyttönen on yhtäkkiä niin erinomainen luonnonlahjakkuus unien ohjailussa? Kuinka hänestä muokkautuu niin lyhyessä ajassa huippuagentti?

4. Miksi herra Saito haavoittuu kuolettavasti unessa? Eikö unien idea olet juuri se, että siellä pystyy tekemään mitä tahansa, myös olemaan kuolematta jos niin haluaa? Eikö hänen olisi pitänyt haavoittua reaalimaailman tasolla?

5. Miten niin Dom kertoo tiimilleen vasta unessa, että hei, tällä kertaa voidaankin joutua limboon? Näinkö reilu kaveri toimii? Ja mikseivät toiset vedä Domia turpaan ensimmäiseksi, kun heräävät lentokoneessa? (vai oliko tämä sittenkin kaikki vain Domin unta?)

6. Miksi unimaailmat muistuttavat lähes identtisesti reaalimaailmaa? Miksei elokuva hyödynnä tietotekniikan avulla toteutettuna vaikka millaisia fantasioita, noudata unen epäloogisuutta ja absurdiutta? Miksi joka ikisellä unitasolla heiluvat samat aseistetut Mr. Smithin kaltaiset tappokoneet? Miksi kokoajan ammutaan tavallisilla pyssyillä? Tosi mielikuvituksetonta uneksintaa. Ei minkäänlaista variaatiota, ei painajaisia, ei haaveunia, ei edes varsin tavallisia lentounia (hotellin painottomuuskohtausta lukuunottamatta). Tähän olisi tarvittu David Lynch konsultoimaan.

7. Miksei kenellekään muulla elokuvan hahmoista ollut omia alitajunnan kummituksiaan mukana unissa? Ei kai Dom Cobb nyt ainoa ihminen ole, jolla on ikäviä muistoja? Miksei muiden agenttien alitajuntaan painetut asiat ilmiintyneet samoin, edes vilahdelleet uninäyttämöillä?

8. Miksi kolmannella unitasolla joku agenteista heittää herjalla, että "olisiko joku teistä voinut mieluummin kuvitella meidät vaikka hiekkarannalle?" kun oli alusta asti selvää, että unien arkkitehtinä toimii opiskelijatytteli Ariadne (Ellen Page), joka on luonut kaikki miljööt?

9. Mitäs sitten tapahtuu, jos alkaakin nähdä unta limbossa? Minne silloin päätyy?

10. Miten niin toteemiesineet ovat vakuuttava todiste siitä, että ollaan reaalitodellisuudessa? Voihan unessa yhtä lailla uneksia, että hyrrä lakkaa pyörimästä. Hyrrän seisahtuminen ei vielä todista yhtään mitään. Itsehän jokainen on oman toteemiesineensä luonut, joten oma alitajunta on siitä tietoinen.

Vai enkö taas ole tajunnut yhtään mitään? Taidan mennä nukkumaan ja hankin parempaa katseltavaa. Hyvää yötä!

Loppuihan se syyskuu

2010-10-01T07:28:00.004-05:00

Kuuden vaatteen kuukausi on selätetty. Olo on väsynyt mutta onnellinen.

Uusi Musta-blogissa penätään kuudella vaatteella sinnittelyn herättämien oivallusten perään. Kysyn vaan, että tarvitseeko tässä enää ihmeitä oivaltaa, kun kuukausi on kunnialla takana? Sama juttu, kun mennään huippusuorituksen tehneelle urheilijalle työntämään mikkiä kurkkuun ja tivaamaan, että mitkäs nyt on fiilikset.

Hyvä on sitten. Oivalsin ainakin sen, että tykkään vaatteista enemmän kuin luulin ja että inhoan mustia suoria housuja. Ne olivat ainoat treenihousujen lisäksi, joita sain käyttää.

Tänään puin ensin tottumuksesta samat sallitut vaatteet päälle, vaikka tiesin, että kuukausi oli vaihtunut. Olen täysin ehdollistunut.

Pyykkäysurakka alkoi tympiä. Teki välillä mieli vaihtaa vaatteita vain siksi, että kaapissa olevat olivat puhtaita ja kuivia.

Arkipäivän aktivisti pohtii koko homman järjellisyyttä tai järjettömyyttä. Niinpä, tuskin tällä maailmaa muutetaan. Mutta ehkä jotain jäi takaraivoon kytemään kuitenkin. Ainakin koin suurta sisäistä vastustusta, kun kuukauden aikana piti kerran käydä vaatekaupassa. Ihan kuin paastolla ollessa olisi joutunut ravintolaan todistamaan muiden mässäilyä. Tuli tosi paha olo.

Ostin lopulta hanskat, koska vanhat olivat menneet rikki ja pitkät kalsarit suorien housujen alle. Ostin muuten bambukalsarit, ihana materiaali.

Näin olen vähitellen siirtynyt pääasiassa kirjallisuutta käsittelevästä blogista kohti suurta yleisöä kosiskelevaa vaateblogia. Tiedän, että odotatte sitä, ja kyllä, julkaisen myös kuvan uusista kalsareistani. Pahoittelut epätarkasta kuvausjäljestä.

Vaatteet on mun aatteet

2010-09-24T07:37:00.004-05:00

Kuudella vaatteella sinnittely alkaa kyllästyttää.

Ei siksi, että olisin väsynyt pitämään samoja vaatteita, vaan siksi, että ne ovat koko ajan likaisina.

Olisi pitänyt valita fiksummin kolme viikkoa sitten.

Ensinnäkin suorat housut oli tyhmä valinta. Olisi pitänyt ottaa farkut, ne ovat paljon monikäyttöisemmät. En varmaan pidä enää ikinä suoria housuja tämän jälkeen...

Toiseksi kotona oleilu on osoittautunut haastavaksi puuhaksi. Suorilla housuilla ei ole erkkikään vapaaehtoisesti kotioloissa, ja kun toiset luvalliset housut on treenihousut, jotka on kokoajan hikiset ja likaiset, niin oleilenkin kotona pääasiassa yöpaidassa. (Yövaatteita ei laskettu mukaan kuuteen sallittuun vaatekappaleeseen.) Talomme pyykkituvalle hiippailen yleensä aamutakissa, kun kaikki käyttövaatteet ovat jatkuvasti kuivumassa.

Kolmanneksi tulee tunnustus. Olen mennyt tekemään yhden omavaltaisen muutoksen kuukauden kuuteen vaatteeseen. Olin alunperin valinnut kaksi toppia, mutta käytäntö osoitti, että toisen täytyy olla t-paita. Joten vaihdoin sen. Olen siis oikeastaan rikkonut kuuden vaatteen säännöstöä pahan kerran.

Kauppaan kuljen tuulipuvussa kuten kunnon suomalaisen kuuluukin, koska katson sen olevan ulkovaate eikä ulkovaatteita lasketa kuuteen sallittuun vaatteeseen. Suorilla housuilla ei nimittäin erkkikään esiinny lähikaupassa, ja treenihousut haisee yleensä niin pahalle, ettei niillä voi elintarvikeliikkeeseen mennä.

Mekkoa olen pitänyt vain kolme kertaa, vaikka kuvittelin käyttäväni sitä enemmänkin. Käytännössä olen siis elänyt kolme viikkoa samassa kirpparilta ostetussa puuvillaneuletakissa. Enää ei aamuisin edes muista, että siinä on jotain outoa. Satoi tai paistoi, se on mun vaate.

Kuinkahan osaan pukeutua taas lokakuussa?

Miksi apina nousi pystyyn?

2010-09-20T05:34:00.024-05:00

Tämän kirjan lukeakseen ei ole pakko olla juoksuhullu. Mutta sen luettuaan saattaa sellaiseksi tulla.

Christopher McDougall on toimittaja ja ultramatkojen juoksija, joka alkoi omien loukkaantumisien kautta kysyä tyhmää kysymystä: miksi jalkoihin sattuu, kun juoksee? Tilastojen mukaan jopa kahdeksalle kymmenestä juoksijasta tulee rasitusvammoja ja kipuja, ja tämän olemme vain hyväksyneet juoksemiseen kuuluvana asiana. Syykin tulee pian selväksi: kengät. Reilut kolmesataa sivua Born to run -kirjaa riittävät vakuuttamaan, että ihminen on luotu juoksemaan paljain jaloin ja pitkiä matkoja loukkaantumatta.

Ei sattumaa, että vasta suomennettu Syntynyt juoksemaan on ollut myyntimenestys kautta maailman. Kirja on harkiten rakennettu. Se koostuu lukuisista juoksuun ja huippujuoksijoihin liittyvistä legendoista, ja jutut on nivottu yhteen jännittävän Iso juoksukisa -tarinan alle. Isoon juoksukisaan osallistuu henkilöitä, joiden vastineet löytyvät reaalimaailmasta sekä mystisen juoksijakansan, Tarahumara-intiaaniheimon jäseniä. Myös Tarahumarojen hämmästyttävä tapa juosta sata mailia päivässä pelkillä sandaaleilla lienee totta. Kunnon tarinaniskijän tapaan McDougall osaa kuitenkin värittää stoorit sopivasti, ja hyvän mielen lisää lienee joka lauseessa muutama hyppysellinen. Pakollista läpi sormien luettavaa maailmanparannusideologiaa löytyy tästäkin opuksesta, mutta mitä sitten? Faktaa tai fiktiota, kirja huokuu puhdasta rakkautta elämään.

Lukukokemus muistutti taannoista tuttavuutta Marlo Morganin Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta -kirjaan. Siinä toimittajanainen lähtee pitkälle vaellukselle Australian aboriginaalien joukossa syöden heinäsirkkoja ja mitä nyt erämaa sattuu tarjoamaan ja käy samalla läpi henkisen kasvun. Tarina on kirjoitettu faktatyyliin, vaikka on puhdasta fiktiota, ja se ei himmennä lukunautintoa pätkääkään.

Sen sijaan asia, joka Born to runia lukiessa ärsytti oikein toden teolla, oli superlatiivimainen "myyn sulle tämän idean" -tyyli. Olisin nimittäin ostanut vähemmälläkin vouhkaamisella. Lisäksi noin joka kymmenennellä sivulla mainittu Five Fingersien product placement alkoi nostaa niskavilloja pystyyn. Joko Christopherilla on oma sponsori ojassa tai sitten Vibram Five Fingersit ovat todella jotakin, mitä tämä planeetta ei ole ennen nähnyt. Noh, sen verran utelias olen, että aion ko. varvasläpsyt hankkia ja kokeilla, onko niistä iloa paljasjalkajuoksuun kylmemmillä keleillä. Kerron sitten lähemmin, mikä on lopputulos.

Kirjan riemukkainta antia puolestaan on vyörytys, jolla kenkäfirmat pannaan nippuun. Juoksukengistähän löytyy "monikulmaiset etujalan geelityynyt", "keskijalan työntövoiman edistäjä" ja "rajattomasti sopeutuva kantapääosa, joka erottaa ja imee törmäysvoimaa ja vähentää pronaatiota ja helpottaa eteenpäin suuntautuvaa työntöä". Sama suomeksi: 1970-luvulta lähtien akillesjänteen ongelmat ovat lisääntyneet kymmenellä prosentilla ja nivelsideviat pysyneet ennallaan. Vaikka meillä siis on tarjolla parasta, mitä teknologia jaloillemme voi tarjota. Juoksukengät eivät ehkäise loukkaantumisia. Loukkaantumisiin eivät myöskään vaikuta sukupuoli, venyttelyn määrä, nopeus, paino tai joussut kilometrit. Irvokkainta on, että kenkäteollisuus on tiennyt jo vuosikymmeniä, että juuri tuetut jalkineet aiheuttavat rasitusvammoja, mutta sehän ei tietenkään estä lanseeraamasta joka vuosi uutta käsitettä tyyliin pronaatio ja myymästä ongelmaan purevat tukitoimet.

Syntynyt juoksemaan on nautittava, luonnonmukaista elämää ja juoksemista ylistävä kirja, josta löytyy sopiva ripaus anarkiaa. Se myös kertoo, mitä varten olemme syntyneet juuri tällaisiksi kuin olemme, ja tietääpä senkin, miksi emme enää juokse kuten alkuperäiskansat.

Täällä kirjoittaja kertoo itse lyhyesti tarinan synnystä, ja täällä käy paljasjalkalenkillä The New York Times-lehden bloggaajan kanssa.

Hyvää syntymäpäivää

2010-09-12T02:47:00.011-05:00

Täytän tänään neljäkymmentä vuotta. Pakko kirjata pari ajatusta eileisen maratonin puolikkaan jälkieuforiassa.

Kiitos maailmansielu parista asiasta:

Että minulla on keho, jota voin liikuttaa ja jonka avulla voin ilmaista itseäni niin lukemattomilla eri tavoilla.

Että voin kirjoittaa, käyttää mielikuvitustani ja tehdä sitä, mistä nautin eniten.

Että on keksitty niin hieno kieli kuin musiikki.

Että elän otusten keskellä, jotka toimivat kanssamatkustajinani tässä ihmebussissa nimeltä elämä. Ilman muita ihmisiä en olisi mitään.

Että minulla on vanhemmat, jotka päättivät ottaa minut mukaan tähän bussiin.

Etten heikkona hetkenäni hypännyt kyydistä. Muuten en olisi ikinä nähnyt näitä huikaisevia maisemia.

Olen elänyt jo niin vanhaksi, että tiedän seuraavien neljäkymmenen vuoden voivan olla vain edellisiä ihmeellisempiä.

Yllätyksellistä ja jännittävää matkaa kaikille mukana köröttäville!

Ekoilua

2010-09-10T02:05:00.017-05:00

Muutama päivittäistavara ansaitsee nyt palstatilaa, koska ovat helpottaneet ekoilua hapuilevaa elämäntapaani hurjasti ja osoittautuneet lisäksi aivan erinomaisiksi tuotteiksi.

Kividödö

Täällä on testattu alumiinittomia deodorantteja, ja eipä yllätys, että kristallikivi nappasi voiton. Kyseessä on siis sananmukaisesti kivi, jota kostutetaan vedellä ja sitten sivellään iholle. Kivestä irtoaa suoloja, jotka pitävät hienhajun loitolla. Kivi ei sisällä synteettisiä aineita.

Minusta on aina ollut kammottava ajatus levittää lähelle imusolmukkeita aineita, joiden vaikutuksia emme tunne. Iho on kuitenkin suurin aineenvaihduntaelimemme, ja sen kautta kulkee sisään ja ulos paljon tavaraa. Pelaan mieluummin varman päälle ja käytän kiveä kuin levitän iholle alkoholia, alumiinia tai nanopartikkeleita.

Kivi muuten toimii kuin tauti. Hiki ei haise, vaikka dödön käyttäjä liikkuu reippaasti. Lisäksi kivi on pitkäikäinen. Sama kivi on ollut käytössä jo yli vuoden ja sillä mennään varmaan toinenkin mokoma.

Ekoshampoo

Vihdoin omasta lähikaupasta saa luonnonmukaista shampoota ja hoitoainetta, joita ei ole testattu eläinkokein. Tunnustan auliisti, että olen peruslaiska ihminen enkä aina jaksa juosta erikoisliikkeisiin etsimään ekologisia tuotteita. Minusta on kätevää, että ne saa ostettua samalla kuin päivän ruuatkin. Ihanaa, että ekoilu voi olla myös vaivatonta!

Nämä nimenomaiset Urtekramin tuotteet ovat lisäksi toimivia. Shampoo vaahtoaa kunnolla - Urtekram on kuulemma ensimmäisena maailmassa kehittänyt 100% kasvisperäisen saippuaraaka-aineen - eikä tunnu siltä, ettei päähänsä kaada mitään tai hiukset jäisivät likaisiksi.

Kestohedelmäpussi

Lopen kyllästyneenä nurkissa pyöriviin ohuisiin hedelmämuovipusseihin sain viimeinkin kesällä hankittua kankaisia vastineita. Tarkoitus oli ommella niitä itse, mutta kun se ompelukone hajosi ja muutenkaan ei ikinä ehdi.... Kiitos kangaspussien ilmestymisestä hedelmäosastoille! Osa tuotostakin meni hyvään tarkoitukseen.

Mutta missä viipyy luomujäätelö?

Kotijäätelöautolta saa perusvaniljaa luomuna, mutta muilta valmistajia en ole luomujäätelöä löytänyt. Jätskiaddiktina on varmaan pakko turvautua omaan jäätelökoneeseen. E-rimpsut jäätelöiden tuoteselosteissa nimittäin todella kylmäävät.

Kun makeanhimo iskee, tämä luomusuklaa on paitsi älyttömän hyvänmakuista myös reilua, kohtuuhintaista, ihanan tummaa ja maidotonta.

Kuudella mennään

2010-09-08T00:47:00.008-05:00

Ensimmäisen viikon havaintoja kuuden vaatekappaleen kuukaudesta:

* Olen pyykännyt joka ilta. Muutos on iso, koska yleensä pesen kerran viikossa isoja koneellisia. Nyt on kuitenkin pakko pyykätä iltaisin kaikki kuusi vaatetta, tai ainakin ne, jotka päällä olen liikkunut, ja toivoa, että ne ovat aamulla kuivia. Seuraus: pyykkikoneelliset ovat vajaita ja energiaa menee hukkaan.

* Liikuntaa varten kuusi vaatetta on aika vähän. Kelien vuoksi olen käyttänyt osastosta "ulkovaatteet" gore tex-asua ja tuulipukua. Ne ovat sateella pyörällä polkiessa tai kylmällä lenkkeillessä melkein välttämättömät. En siis näköjään selviä kaksilla housuilla.

* Tunnustus: heti tiistaina tuli tenkkapoo joogaan lähtiessä. Ainoa kuuteen vaatekappaleeseeni mahtunut pitkähihainen neulepaita oli vielä märkä, ja pelkällä topilla olisi tullut pirun kylmä. Lainasin siis omaa huppariani treenin ajaksi. (Saankohan miinuksen tästä?)

* Huivien, korujen ja muiden asusteiden käyttö on lisääntynyt. Muuten ei saa vaihtelua vaatteisiin. Onpa jopa käynyt mielessä lähteä soppailemaan näissä merkeissä. Siinä mielessä ekologisuus-kriteerit eivät oikein täyty.

* Jos oikeasti en omistaisi tämän enempää vaatteita, nämä 6 riittäisivät elämiseen oikein hyvin.

* Edelleen on kivaa, kun ei tarvitse aamuisin miettiä, mitä pukisi päällensä. Mutta paras tilanne olisi, jos omaisi luonnon luoman vaatekerran. Kadehdin avoimesti kuvassa esiintyvää kädellistä.

* Kumppanilla on ollut silmittömän hauskaa pähkäilyjä seuratessani. Kyllä naisen elämä voi olla vaikeaa!

Kuukauden kuusi vaatetta

2010-09-04T09:23:00.024-05:00

Tässä ovat ne kuusi vaatekappaletta, joilla aion selvitä kuukauden ajan alkaen tänään. Muita vaatteita en siis pidä, ja syyt löytyvät jostain ekologisuuden ja turhamaisuuden protestoinnin välimaastosta. Ja onhan tämä myös hauska sosiaalinen koe.

Saan varmaan pyykätä joka ilta, mutta tarkoitus olisi selvitä kuudella vaatekappaleella niin liikuntaharrastuksista kuin työpaikalla ihmisennäköisenä.

Mukaan kuuteen vaatekappaleeseen ei siis lueta kenkiä, alusvaatteita, yövaatteita eikä ulkovaatteita.

1) Musta puuvillainen perustoppi. Käy sekä liikuntaan että työpaikalle.

2) Vihreä puuvillainen perustoppi. Samat sanat kuin ylhäällä, monikäyttöinen ja helposti yhdisteltävissä.

3) Mustat suorat housut. Käytän töissä, perussiisti vaatekappale.

4) Mustat treenihousut. Suosin näköjään mustaa, mutta pitämällä väriskaala kapeana on helpompi yhdistellä vaatteita ristiin. Näillä treenihousuilla oleilen kotona, joogaan, käyn salilla, lenkillä ja juoksen maratonin puolikkaan...

5) Musta puuvillainen neuletakki. Joku pitkähihainen pitää kuuden joukossa olla, tämä kirpparilöytö kelvatkoon.

6) Punainen puuvillamekko. Vähän väriä joukkoon siltä varalta, että väsyn tummaan. On rakas vaate muutenkin ja monikäyttöinen.

Näillä mennään.

Tässä vaiheessa koetta tuntuu vain helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitse joka aamu miettiä, mitä pukisi päällensä. Kuudesta ei kovin montaa kombinaatiota synny. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa ryydyttää.

Kuudella vaatteella kuukauden

2010-09-04T02:25:00.007-05:00

Ajattelin ottaa tämän haasteen vastaan ihan vain siksi, että se on niin päätön. Tarkoituksena on selviytyä kuukauden ajan kuudella vaatteella. Taustalla voi olla ekologisia aatteita tai yksinkertaisesti haaste miettiä, kuinka paljon aikaa ja energiaa käyttääkään johonkin niin turhanpäiväiseen asiaan kuin vaatteet.

Kuukauden läpi selvinneiden kommentit ovat hillitöntä luettavaa. Kuten - uskokaa tai älkää - muut ihmiset eivät juurikaan kiinnitä huomiota siihen, miten pukeudumme. Emme kuulemma ole muiden mielestä ihan niin kiinnostavia kuin luulemme.

Lisäksi kokeilun aikana tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota ihmisten sisäisiin kuin ulkoisiin ominaisuuksiin.

Hämmentävää.

Tässä ovat kuuden vaatteen säännöt:

1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.

2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.

3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin - miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.

4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.

Hankalat säännöt minusta ja muutenkin vaikeatajuiset. Minun logiikkaan ei mahdu, että kaksi vaatetta on yksi, vaikka ne olisivat miten samanlaiset tahansa. Kaksi on kaksi. Siksi toiseksi urheiluvaatteita ei lasketa tai biletysvaatteita. Miksei? Eikö ne ole vaatteita?

Käytän muutenkin niin paljon yksiä ja samoja vaatteita, joita jaksan soppailla tasan kerran vuodessa kirpparilta, että kuuden vaatteen haaste ei oikein muuta arkeani suuntaan tai toiseen. Eli luon nyt tässä omat sääntöni: Lupaan painella menemään koko syyskuun kuudella vaatteella. Ja se tarkoittaa siis kuutta arki/työvaatetta, urheiluvaatetta ja biletysvaatetta (mitä ne minun kohdalla sitten ovatkaan). Näin saadaan edes pikkasen haastetta peliin. Lisähaastetta tulee myös pyykkäämisen suhteen, koska en omista pyykinpesukonetta, vaan käytän yhteistä pyykkitupaa. Tuvassa selviytyvät vain nopeimmat, joten saatan joutua nyrkkipyykille kuukauden aikana.

Mitenkähän tätä kommentoivat opiskelijat, naapurit ja kanssamaratoonarit? Ehkä alan haista niin pahalle, että kokeilu on pakko lopettaa?

Miesten välisestä rakkaudesta

2010-08-23T01:39:00.009-05:00

Viime vuoden elokuvien ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu A single man, surun ja elämänhalun kamppailusta kertova tunnelmakuvaus, joka perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin vuodelta 1964.

Colin Firth tulkitsee Los Angelesissa työskentelevää brittitaustaista kirjallisuuden yliopiston opettajaa George Falconeria, joka on hiljattain menettänyt pitkäaikaisen elämänkumppaninsa auto-onnettomuudessa.

Tapahtumat sijoittuvan yhteen päivään, jonka aikana Georgen muistoja ja surun eristämää maailmaa kuvataan harvinaisen puhuttelevalla kamerankäytöllä. Eletään vuotta 1962, Kuuban kriisi on ovella, mutta George on eristäytynyt ympäröivästä todellisuudesta, joka herää hetkittäin eloon värien käytöllä ja hidastempoisella viipyilyllä ohimenevissä tilanteissa. Muuta ei juuri tapahdukaan, ja silti elokuva on pakahduttavan täynnä mekityksiä, tunnetta ja sanomaa.

Georgen ainoa ystävä on Charlotte (Julianne Moore), alkoholisoituva kaunotar ja Gerogen nuoruudenihastus, joka on sittemmin hautautunut samantyyppiseen kulissien takaiseen masennukseen kuin George. Toinen Gerogen elämässä vaikuttava hahmo on opiskelijapoika Kenny (Nicholas Hoult), mutta muuten kamera pysyttelee Gerogen kintereillä tallentaen miehen mielen liikkeitä intensiivisesti ja koukuttavasti. Colin Firthin näyttelijäntyö on erinomaista ja kannattelee koko elokuvaa, muut henkilöt ovat sanan varsinaisessa merkityksessä sivuhahmoja.

Tom Fordin esikoisohjaus onnistuu tavoittamaan jotain yleisinhimillistä ja ajatonta rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Se, että pääpari on homoja, tekee leffasta jopa yleispätevämmän nostaen Gerogen tuskan kuvauksen lähes arkkityyppiselle tasolle. Ylipäätään on virkistävää, kun miehen kaipuu ei aina kohdistu siihen jo tuhannesti nähtyyn kliseeseen (tiedätte, 20 vuotta miespäänäyttelijää nuorempi hollywood-pakkaus, silikonit ja botoksit kohdallaan ja muovinen sivumaku joka repliikissä, kuvattuna ainakin kerran suihkussa tai vaihtoehtoisesti uimassa yläosattomissa tai rohkeammissa pätkissä vallan nakuna).

Vaikka homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus ovat elokuvan keskeisiä teemoja, A single man ei ole mikään varsinainen homoleffa tyyliin Milk tai hiljattain kolmosen Al Pacino-sajassa esitetty salaperäinen Cruising. Näiden pointtina tuntuu ennen kaikkea olevan tehdä homoyhteisöä suurelle yleisölle tunnetuksi, rivien väliin ujutettuna että homous on hei ihan ok ja ne on ihmisiä siinä missä mekin jne. plus samalla vähän tyydytetään heteron tirkistelynhalua.

A single man nousee vastakkainasettelujen yläpuolelle rakkauden, välittämisen ja ihmisyyden puheenvuoroksi. Aidoksi sellaiseksi.

Juoksua ilman kenkiä

2010-08-20T04:43:00.013-05:00

Paljasjalkajuoksu oli se juttu, jota lupasin itselleni kokeilla tänä kesänä. Tänään sen lopulta tein, enkä kadu. Olen kuulkaas nähnyt valon.

Paljas jalka on se kulkuväline, jonka kanssa maailmaan on synnytty. Mutta länsimainen ihminen on onnistunut pilaamaan ryhtinsä, tuntuman omaan kehoon ja äiti maahan pistämällä väliin sun mitä materiaaleja.

Harvardin, Glasgown ja Kenialaisen Moin yliopiston yhteisessä projektissa professori Daniel Lieberman tutki paljain jaloin juoksevia ja juoksukenkiä käyttäviä juoksijoita. Nature-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan paljain jaloin juoksevilla on vähemmän rasitusvammoja. Syynä on jalkojen erilainen asento. Kenkäjuoksijoilla koko kehoa rasittaa kantapään tärähtäminen maahan ensimmäisenä, kun paljain jaloin liikkuva ottaa maanpinnan vastaan päkiöillä ja jalkapohjalla rullaten - kuten ihminen on vuosimiljoonia tehnyt. (Täällä havainnollistava video ja faktaa englanniksi.)

Juoksujalkineteollisuus on tietenkin sitä mieltä, että tarvitsemme kenkiä voidaksemme kävellä tai juosta. Jo vauvoille työnnetään merkkilenkkaria jalkaan, ja terve tuntuma alustaan katkaistaan hyvissä ajoin ennen kuin edes opimme kävelemään. Tästä onkin enää pieni askel korkokenkiin ja muihin kidutusvälineisiin, joita ruumiinulokkeisiimme tungemme.

Mutta takaisin paljain jaloin juoksemiseen. Se tuntui sanalla sanottuna ihanalta. Erityisen miellyttävää oli juosta nurmella (sori vaan golffaajat, en voinut vastustaa kiusausta pyrähtää viheriöllenne), samoin perussahanpurupohja ja karkeampikin hiekka tuntuivat ihanilta jalkapohjaa vasten. Sen sijaan sepeli ja siellä täällä törröttävät peukalonpään kokoiset kivet eivät olleet kivoja, ainakaan näin varhaisessa vaiheessa jalkapohjan karaistusta.

Paljasjaloin juokseminen tulisi aloittaa hyvin varovasti, koska pohkeet, nilkat ja jalan nivelet eivät ole tottuneet toimimaan normaalilla tavallaan. Odotettavissa on ainakin aluksi pohjelihasten kipeytymistä. Juoksin vain neljän kilometrin lenkin varpasiltani, vaikka arvelenkin, että vuosien joogaaminen on jo vähän kehittänyt jalan normaalia tuntumaa alustaan ja viritellyt hienovaraisempia tasapainon pitämiseen vaadittavia lihaksia, jotka kenkään sullottuna jäävät käyttämättä ja kehittämättä.

Juoksu ilman kenkää tuntuu hyvin kevyeltä ja pehmeältä. Liikettä ei pysty runnomaan kuten kengän kanssa. Täytyy mennä kehon ehdoilla ja askel kerrallaan. Näkökenttä rajoittuu tarkemmin lähiympäristöön ja siihen, mihin tassunsa iskee kuin horisonttiin. Ajatus keskittyy itse juoksuun eikä kilometritavoitteeseen, aikaan, vauhtiin tai muihin toissijaisiin seikkoihin. Samalla jalkapohjan tuhannet akupisteet saavat ilmaisen hieronnan.

Luulen, että oivalsin jotain olennaista juoksemisesta tänään. Tunnen kurottavani kohti todellisempaa olemustani, kivikautista versiota itsestäni, ikiaikaisempaa osiota ihmisyydestäni, ja tervehdin sitä lämmöllä. Tuntuu kuin olisin löytänyt sisäisen lapseni. Pienenä vietin kesätolkulla aikaa ilman kenkiä. Mihin ihmeeseen on kadonnut vanha hyvä tapa, että lapset saavat kirmailla ulkona avojaloin? Pelkäämmekö niin paljon lasinsiruja ja huumeruiskuja törröttämässä joka leikkipuistossa? Vai onko meidät vain aivopesty uskomaan, että tukevat kengät ovat hyväksi kasvavalle jalalle?

Palaan vielä aiheeseen, kunhan saan luettua Christopher McDougallin Born to run -kirjan.
Täällä vielä paljasjalka Tedin vinkkejä kengättömään juoksuun.

Kaunista kengätöntä loppukesää!

Sisko tahtoisin jäädä

2010-08-15T00:28:00.006-05:00

Mitä tapahtuu, kun Norssia käyvä kympin oppilas Emilia ja ysiluokkaa tuplaava pahistyttö Siiri kohtaavat?

Syntyy uskottavaa nuorisodraamaa, riippuvuutta lähentelevä tyttöjen ystävyyssuhteen tarkkapiirtoinen kuvaus siivitettynä silmiä hivelevillä Helsinki-panoramoilla.

Marja Pyykön esikoisohjaus Sisko tahtoisin jäädä on ennen kaikkea tyttöleffa. Näin intensiivistä tyttöjen kipuilua kohti aikuisuutta en muista nähneeni kotimaisessa tuotannossa. Toki esikuvat näkyvät. Amerikkalainen vastine pahistytöstä, joka johdattaa hyviksen huonoille teille, löytyy viiltävästä Cathrine Hardwicken Thirteen -leffasta (2003). Ruotsalaiset naapurimme ovat kuvanneet tyttöjen murrosiän koukeroita esimerkillisesti, Teresa Fabik mainiossa Hip hip horassa (2004) ja tietenkin Lukas Moodysson Fucking Åmålissa (1998).

Mutta Sisko tahtoisin jäädä on musiikkia myöten hyvin suomalainen elokuva, kaljan kittaamisineen ja ruotsinlaivoineen niin kiinteästi meikäläisiä nuoria kuvaavaa, että esikuvat jäävät niille tarkoitettuun asemaan: esikuviksi. Sisko tahtoisin jäädä kasvaa omaksi tarinakseen ennen kaikkea hyvin rakennetun ja näytellyn pääparinsa ansiosta.

Emilia (Ada Kukkonen) on kiltti suorittajatyttö, joka kantaa vastuun tarhaikäisestä pikkusiskostaan. Äiti on lähtenyt Itävaltaan asti ja perustanut uuden perheen, ja arkkitehti-isä Juhani (Seppo Pääkkönen) on pihalla kuin lumiukko teinitytön kasvattamistehtävänsä kanssa. Etenkin kun kuvioon on ilmestynyt äitipuoli-kandidaatti Tuula (Kristiina Halttu), välit kotona ovat kiristyneet. Emilia tarvitsee irtioton ikuisen pärjääjän ja venyjän roolistaan, ja tähän tilaukseen Siiri (Sara Melleri) vastaa. Tytöistä tulee erottamaton parivaljakko, joka aiheuttaa opettajille, vartijoille, poliisille ja vanhemmille harmaita hiuksia. Elämä soi korvissa ja tuoksuu tuulessa, tytöt on tulessa - ja silloin on mentävä.

Emilia nauttii vapaudenhuumasta, mutta huomaa kuitenkin pian jääneensä jälleen kerran vastuunkantajan roolin ansaan. Siiri tarvitseekin hänestä jotakin muuta kuin vain kaverin, ja suhde alkaa saada epäterveitä piirteitä. Nämä muutokset ja hienon tasapainoilun tunteiden kallionkielekkeellä Ada Kukkonen ja Sara Melleri ilmentävät suorastaan mykistävän hienosti. Elokuva ei erehdy selittelyyn ja turhaan psykologisointiin, vaan piirtää eheän kuvan kahdesta nuoresta naisesta, jotka hakevat itseään. Aikuiset jäävät sivurooleihin, ja niin kuuluu ollakin. Keski-ikäiset ovat juuri niin aivottomia ja yksiulotteisia kuin miltä he viisitoistavuotiaan silmin näyttävät. Tässä tarinassa hehkuvat tytöt, heidän halunsa, haaveensa ja elämänjanonsa.

Miinuksesi voi oikeastaan laskea ainoastaan hassun aikajanan. Kaikki leffan käänteet tuntuvat tapahtuvan parin viikon aikana, vaikka tyttöjen elämässä on käynnissä isoja mullistuksia, kuten kotoa muutto. Ulkokuvat ajoittuvat kaikki kesään, ja katsoja joutuu kelaamaan, liikutaanko jo seuraavassa kesässä vai vieläkö sama helle jatkuu. Muuten tarina on uskottava ja vie täysillä mukanaan - toivottavasti myös mahdollisimman monen aikuisen katsojan, jotka voivat löytää jotain pohdittavaa hampaattomiksi kuvatuista nykyvanhemmista.

Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma kuullaan vasta leffan lopuksi, ja tietenkin tyttöjen itsensä esittämänä.

Lomalta paluu

2010-08-11T07:49:00.005-05:00

Joillekin ihmisille tällaisesta maksetaan rahaakin, että palaavat takaisin töidensä ääreen. Ymmärrän kyllä miksi. Lomailu on kivempaa kuin työn teko, ja ilman täkyä voisi käydä niin, ettei huvittaisi palata sorvin ääreen ollenkaan.

Yritän tässä kuitenkin orientoitua, ihan ilman lomaltapaluurahoja, ja summailla kulunutta kesää. Loman top 5 syntyy hakematta:

1. Kesälle tuoksuva Saimaan järvivesi. Nautitaan jäähdytettynä jääkaappikylmäksi tai pulahtamalla sekaan juoksulenkin jälkeen (tai sellaisen yrityksen jälkeen helteen ja paarmaparvien näännyttämänä). Järvimaisemaa voi muuten tuijottaa tuntikausia ja olla tekemättä yhtään mitään muuta.

2. Espoon kaupunginteatterin Esitystalous Tampereen Teatterikesässä, Juha Jokelan käsikirjoitus ja ohjaus. Ai ettei teatteri voi olla poliittista, tunteita liikuttavaa, kriittistä ja viihdyttävää samanaikaisesti?

3. Sää - kuumaa kuin tropiikissa, outoja myrskyjä, hurjia ukonilmoja ja unettomia öitä. Ilmastonmuutos on kai sitten totisinta totta. Planeetta muuttuu, saapa nähdä miten selviää ihminen. Torakka ainakin selviää, on aina selvinnyt.

4. Keittiö- ja lattiaremontin päättyminen! Koti on taas asuttava ja toimiva, viemärikin vetää.

5. Poets of the Fall Tammerfestissä. Hieno bändi livenäkin!

Ja sitten alkaa sen muisteleminen, mitä työnteko taas olikaan. Palaan asiaan, kun selviää.

Ihana Suomen kesä

2010-06-22T13:45:00.006-05:00

Se on virallisesti täällä, kesäpäivän seisaus ja juhannus ovat vankimmat todisteet.

Jään nyt lomailemaan ja kieltäydyn ehdottomasti kommentoimasta idioottimaisia kustannusalan saneerausuutisia, prinsessahäitä tai jalkapallon mm-kisoja. Tai mitään muutakaan. Vetäydyn kesämökin rauhaan, täysin sähköttömään ympäristöön. Blogi päivittyy jahka urbanisoidun uudelleen.

Siihen saakka kaunista kesää, halikaa toisianne!

LukuVarkaus-onnittelut!

2010-06-16T06:06:00.016-05:00

Vuoden 2010 Lasten LukuVarkaus-palkinnon nappasi Ritva Toivola fantasiaromaanillaan Tuomas Karhumieli (Tammi).

Valtakunnallisen Lasten LukuVarkaus -palkinnon perustivat vuonna 2001 Stora Enso Oyj ja Varkauden kaupunki. Palkinto on 3500 euroa ja sen myöntää 9-12 -vuotiaista lapsista koottu raati.

Muut ehdolla olleet kirjat olivat:

Mari Kujanpää: Minä ja Muro (Otava)
Paula Noronen: Emilian päiväkirja - Supermarsu pelastaa silakat (Gummerus)
Elisabeth Aho: Aadan aikaikkuna (Otava)
Marja-Leena Lempinen: Pelastuspartio Reppu (WSOY)
Annika Eräpuro: Benin kulmilla (Tammi)
Timo Parvela: Ella ja jättipotti (Tammi)

Paljon onnea Ritva Toivolalle! Palkinto meni laatukirjalle. Lastenkirjahyllyssä Päivi Heikkilä-Halttusen perusteellinen arvio voittajakirjasta. Alla kirjoittamani arvio, joka on ilmestynyt Savon Sanomissa 11.12.2009 ja Keskisuomalaisessa 15.12.2009.

RITVA TOIVOLA: Tuomas Karhumieli (Tammi 2009)

Lapsenmielisille ja perinteisten satujen ystäville sopii Ritva Toivolan fantasiakirja Tuomas Karhumieli. Tuomas on nuori renkipoika, jonka käsiin päätyy noiduttu karhunturkki. Turkki antaa karhunvoimat, mutta sitä Tuomas ei tiedä, että vähitellen turkki muuttaa kantajansa kontioksi.

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin kuljetaan hevosella, ja peikot, maahiset ja haltiat elävät luontevana osana ihmisten arkea. Seikkailu ammentaa aineksia suomalaisesta kansantarustosta ja punoutuu jännittäväksi ja lukemaan himottavaksi kokonaisuudeksi. Tuomaan karhuvuosissa voi nähdä myös kasvavan pojan symbolista etsikkoaikaa kohti miehuutta.

Ritva Toivola on pitkän linjan fantasiakirjailija, joka osaa hyödyntää kerronnassa viehättävää jutustelevaa sävyä. Juuri näin lienee isoisä tai –äiti kietonut pikkukuulijoita tarinan pauloihin pirtin hämärissä silloin ammoin, kun telkkari ei vielä ollut varastanut sadunkertojan manttelia.

Turhaa päivitystä

2010-06-15T02:20:00.005-05:00

Mitään jännää ei tapahdu elämässä silloin kun remontti on päällä.

Viime viikkojen kohokohta on ollut remppamiehen ilmestyminen omilla avaimilla sisään. Nyt on tiskipöytä paikallaan ja kaapistot asennettuna. Enää odotellaan vettä. Toinen kohokohta oli turhanpäiväsen väliseinän purkaminen. Alasrepiminen on terapeuttista puuhaa. Kolmas kohokohta seuraa luultavasti tänään, kun päästään valitsemaan lattiaa.

Kaikkiaan keittiöremontti on nyt ollut käynnissä melkein viisi viikkoa. Leiriolosuhteisiin alkaa jo tottua. Yritän lueskella poran ulvonnan ja betonin piikkauksen keskellä. Juon vessan hanasta suoraan, ettei synny tiskiä. Kuljen sisällä kengät jalassa, etten astu irtirevittyihin listoihin ja niistä sojottaviin nauloihin.

Oikeasti remppa on ihan kivaa, jos vaan omaa mielikuvitusta ja hartaan mielen. Hävityksen kauhistuksesta syntyy jonain päivänä jotakin kaunista ja käytännöllistä. Haluan uskoa niin.

Blogilla olen sentään ehtinyt vähän leikkiä. Hauskat uudet taustat löytyivät valmiista työkaluista.

Mahdoton rakkaus

2010-06-13T10:01:00.016-05:00

MAGGIE STIEFVATER: Väristys (WSOY 2010)

Grace on 17-vuotias teinityttö, jota on purrut susi pienenä. Siitä asti Grace on ollut oudon kiinnostunut susista, joita piileskelee lähimetsässä. Sam on 18-vuotias ihmissusi, joka tarkkailee Gracea. Tarinan aikana Grace ja Sam kohtaavat, rakastuvat ja joutuvat luopumaan toisistaan.

Maggie Stiefvater on nuori (s. 1981), fantasiaa kirjoittava amerikkalaiskirjailijatar. Shiver on hänen neljäs teoksensa ja The Wolves of Mercy Falls -trilogian avaus, ja tarinasta on jo tekeillä elokuvakin. Eikä ihme. Romaani on pakahduttavaa teiniromanssia juuri sopivan mystisillä mausteilla paahdettuna.

Perusidea on oivaltava. Ihmissudet muuttuvat susiksi lämpötilan laskiessa ja takaisin ihmisiksi lämpötilan noustessa. Kesät ollaan ihmishahmossa, talvet hiiviskellään susina. Tragedia syntyy, kun käy selväksi, että ennemmin tai myöhemmin ihmissudet muuttuvat kokonaan susiksi eivätkä palaa enää ihmishahmoon. Gracen ja Samin lovestory tikittää kuin aikapommi.

Rakkaustarina on kirjoitettu sykähdyttäväksi, sydäntä riipaisevaksi ja paikoin hyvin aidon makuiseksi tunnevuoristoradaksi. Teini-ikäisen halut ja toiveet Stiefvater tavoittaa jopa uskottavasti. Välillä lukijaa taas vuoroin haukotuttaa vuoroin hihityttää, ja kappaleita on pakko hyppiä yli. Sen verran surumielisesti Sam jatkuvasti hymyilee ja niin ihanasti hän tuoksuu eläimelle.

Harmillinen epätasaisuus vaivaa kerrontaa. Paikoin teksti on elähdyttävää ja kieli hengittää kiivaasti. Kohta taas tuntee lukevansa jotain teini-Harlekiinia, joka keskittyy paikasta toiseen säntäilyyn ja lukijan muistutteluun ihqun Samin myskin tuoksusta. Suututtaa, koska itse tarina on niin hyvä.

Tuhansien jalat alta vievien suudelmien sijaan odotin koko ajan saavani lukea enemmän ihmissusitematiikasta. Kirja hyödyntää hienosti kahta ketojaa, niin Gracea kuin Samia, mutta varsinaista susinäkökulmaa saadaan nauttia vähän. Toivottavasti jatko-osat tuovat tähän parannusta, sillä ihmissuden silmin Stiefvaterin maailma vasta alkaa käydä todella kiinnostavaksi.

Positiivinen lukuelämys Väristys silti on, riittävän omaperäinen ja antaumuksella kirjoitettu, että tekstille antaa anteeksi ilmiselvät juonenkuljetusmokat, kököt sivuhenkilöt ja ylisentimentaalisuuden. Twilight-vertauksilta ei kuitenkaan voi välttyä. Ihmissudet ovat kuin yksi yhteen Stephenie Meyerin vampyyrien kanssa, yöhön ja pimeyteen tuomittuja salaperäisen synkkiä hahmoja, joita vain aito ja oikea tosityttö voi ymmärtää ja rakastaa. Kasvamisen ja aikuistumisen pelko ovat keskeisiä teemoja näissä Kaunotar ja hirviö-saagoissa. Voimakkaiden seksuaalisten tunteiden heräämistä käsitellään maltin ja rakkauden kautta. Kunnon tyttö ei pelkää hirviötäkään, vaan on uskollinen tunteilleen ja jaksaa odottaa sitä oikeaa - olkoonkin, että unelmien prinssi osoittautuu lepakoksi tai kapiseksi koiraksi, joka vilistää pitkin ojanpohjia ja syö raakoja pupuja. Sankarityttö nimittäin tietää, että sammakkoprinssinkin sisällä asuu hieno ja herkkä poika. Tosirakkaus puolestaan vaatii rutkasti rohkeutta, kärsivällisyyttä ja erilaisuuden sietokykyä.

Nojaa. Ehkä ei pöllömmät elämänohjeet kuitenkaan.

Shiver saa jatkoa pikapuoliin: toinen osa, Linger, ilmestyy heinäkuussa ja suomennos toukokuussa 2011. Päätösosa Forever tulee ulos ensi vuonna. Niitä odotellessa voi lueskella täältä lisää Maggie Stiefvaterista.

Henkilöhahmot ja miten ne tehdään

2010-06-06T02:43:00.009-05:00

Palstatilan saavat nyt nuo salaperäiset, joiden mukana joka teksti seisoo tai kaatuu.

Uutta tekstiä tehdessä Kirjailijan tärkein tehtävä on tutustua henkilöihinsä. Kun hahmot on saanut haltuun, ne voi pistää mihin tahansa tilanteeseen ja ne toimivat itselleen uskollisesti. Jos niiden kanssa ei ole vielä sinut, teksti tökkii. Näin Kirjailija on sen kokenut.

Kirjailija tutustuu hahmoihinsa - kuinkas muutenkaan - kuin kirjoittamalla. Hahmon henkilökohtainen päiväkirja on mainio konsti päästä tyypin nahkoihin, pään sisään ja sydämen salaisimpiin kammioihin. Läheskään kaikki henkilöhahmon päiväkirjaan rustatut asiat eivät päädy lopulliseen tekstiin, joskus ei mitään.

Toinen tapa uida henkilöhahmon liiveihin on kaivaa omasta elämästä vastaavat tunnekokemukset, joita hahmo käy läpi. Teatteriguru Stanislavski kutsui tätä näyttelijän tunnemuistiksi. Samaa tekee Kirjailija hakiessaan tekstiin oikeaa sävyä. Henkilöhahmoon livahdetaan sisään takaoven kautta, ei pääovesta. Se vaatii rohkeutta kohdata omia peikkojaan sekä hyvää muistia, muuta ei juuri tarvita. Riittävän utelias mieli ja tarpeeksi perverssiä tirkistelynhalua, niin hahmon maailma avautuu.

Kun henkilöhahmot ovat vaiheessa, että toimivat itsenäisesti, teksti voi nousta lentoon. Silloin Kirjailijan tehtävä on toimia sihteerinä ja kirjata pikakirjoituksella ylös, mitä fiktion maailmassa tapahtuu. Joskus henkilöt ottavat ohjat omiin käsiinsä, eikä Kirjailija sille mitään mahda. Kirjailija tekee viisaasti, jos vain seuraa tapahtumia valppaasti. Liikaa ei kannata hahmojen touhuihin sotkeentua. Kirjailijan on hyvä pitää työ ja yksityiselämä erillään ja muistaa, että henkilöhahmonkin on tehtävät omat virheensä ja opittava omat läksynsä. Henkilöhahmon terapeutiksi, tuomariksi tai kaveriksi ei tule ryhtyä, vaikka ne usein kovasti sellaista kaipaavatkin.

Parhaiten Kirjailijan ja henkilöhahmon suhde toimii, kun molemmat antavat riittävästi tilaa toisilleen ja suvaitsevat myös ulkopuoliset suhteet. Yhteiselo ei koskaan ole rauhallista eikä tasapaksua, mutta kokeilemisen arvoista.

Remppa pitää mielen virkeänä

2010-06-01T01:04:00.014-05:00

Hauskaa, miten arkisten asioiden muuttuminen palauttaa takaisin perustarpeiden äärelle. Helatorstaina keittiön vesiputki päätti tulvia lattialle ja rakenteisiin, joten edessä on monen viikon vesipisteetön elämä remontin jaloissa.

Lapsiperheessä on jännää yrittää järjestää arki kylppärin pikkulavuaarissa tiskaten. Ruuanlaitto on myös jännää. Huomaan, että teemme paljon aterioita puolieineksistä ja isoon pataan. Saksassa asuessani tutustuin tähän ruokaosastoon nimeltä Eintopf eli yksikattila. Se kattaa kaiken puuroista keittoihin, eli voi olla mitä tahansa, minkä laittaminen onnistuu yhteen pataan ja vähillä astioilla. Ulkona on myös tullut syötyä jo kerran ja kerran toi pizzataksi valmisruuat kotiin. Jos ravintolasyöminen olisi halvempaa, suosisin sitä ehdottomasti enemmän. Kertakäyttöastioihin en ole periaatteesta halunnut siirtyä - ainakaan vielä. Jos päädytään siihen ratkaisuun, vähintäänkin hankin ekokertikset täältä.

Mielenkiintoista on huomata, kuinka rakastunut sitä onkaan elintasoleluihinsa kuten tiskikoneeseen. Miten ihmeessä ennen maailmassa on selvitty? Hyvin varmaan. Yksi tiskaa, toinen kuivaa ja kolmas nostelee kaappeihin. Iso osa pallon ihmisistä selviää jatkuvasti ilman juoksevaa vettä, sähköä tai sisävessaa, haalii tuntikaudet polttopuita nuotioon tai tonkii kaatopaikoilla jätteitä. Siihen verrattuna olemme häpeällisen onnellisessa asemassa, ja nolottaa oikeasti edes valittaa remontin riesoja. Mutta sanotaan näin, että huomattavia muutoksia se on arkeen tuonut.

Remontin pitäisi olla ohi parin viikon sisällä, siihen saakka muu elämä on sille alisteista. Esimerkiksi olohuoneessa ei viitsi juuri istuskella, siitä pitää huolen viereisessä keittiössä 24h/vrk hurruttava kuivuri desibeleineen. Myös nukkumisjärjestelyt ovat menneet uusiksi metelin vuoksi. Jokainen joutuu joustamaan mukavuustasostaan. Luovia ratkaisuja ja yhteishenkeä kysytään. Remontti onkin mainio oppikoulu priorisointiin ja innovointiin. Lapset ovat saaneet itse ratkaista joitakin käytännön ongelmia, kuten huoneiden jakamiset ja omat tiskit. Katsotaan, miten homma kehittyy ja kenen pinna palaa ensimmäiseksi.

Täältä olen saanut vertaistukea - huonomminkin voisi rempan kanssa mennä!

Kiiruhda hitaasti

2010-05-28T09:02:00.012-05:00

Liikkuminen on ihmisen perustoiminto. Me olemme fysiologisesti edelleen luolaihmisiä, joiden kuuluu vaeltaa, keräillä, väijyä ja metsästää ravintonsa eteen. Ihmisen ei kuulu istua 14 tuntia päivässä erilaisten ruutujen ääressä, siirtyä paikasta toiseen moottorilla ja saalistaa jääkaapilta.

Mutta nykyihminen on peruslaiska otus, jolla on kaikkimullehetitänne-nappula herkässä. Se lihoo ja tylsistyy mieluummin kuin pinnistelee ja ponnistelee. Se ei ryhdy ja rupea, se ei viitsi vaivautua.

Näinköhän?

Ongelma ei minun mielestäni ole itse ponnistelussa. Nykyihminen ponnistelee kovastikin töissä ja henkilökohtaisessa elämässään. Se tsemppaa kuntosaleilla, fitnesskeskuksissa, rasvaimuissa ja parisuhdemarkkinoilla. Irvistelee vaatekopeissa. Räpiköi median ulkonäköpropagandan tulvassa. Rakentaa sinnikkäästi brandiaan ja pyrkii tositeeveeseen. Nykyihminen kilpailee enemmän kuin mikään muu apina ikinä.

Ongelma on siinä, että olemme ajatusmaailmallisesti niin tottuneita suorituskeskeisyyteen, ettemme enää osaa nauttia itse tekemisestä. Ahdistaa ajatuskin lenkille lähtemisestä, kun pitää kerätä kilometrejä tai training efectejä tai pudottaa painoa kilolukemaan N. Kiukuttaa töissä, kun on deadline. Vituttaa lomailla, kun pitää ehtiä kaikki se, mitä ei arkena jaksa.

Matka on tärkeä, ei päämäärä, sanovat idän viisaat.

Joogatessa tämän asian äärelle joutuu toistuvasti. Päivästä toiseen, vuodesta vuoteen tehdään matolla tismalleen samat liikesarjat samassa järjestyksessä. Minulta on kysytty valtavan epäuskon kera, voiko sellaista jaksaa.

Kyllä voi. Pointti ei nimittäin ole siinä, että kiirehtii seuraavaan asanaan. Pointti on siinä, että pysähtyy siihen, missä sillä hetkellä on. Ei ole hoppu minnekään, ei tarvetta suorittaa mitään, ei halua saavuttaa jotakin. Ei tarvitse venyä pidemmälle, ehtiä nopeammin, kehittyä vahvemmaksi, paremmaksi, taitavammaksi. Ei tarvitse kuin olla ja tehdä.

Ja ihme tapahtuu: maailma pysähtyy kanssani. Liikkuminen on nautinnollista, rentoa ja syvästi tyydyttävää.

Sopii muuten ohjenuoraksi kaikkeen tekemiseen. Täältä löytyy lisää mainioita askelmerkkejä kohti tyytyväistä elämää.

Opintoputkesta onnelaan

2010-05-23T02:14:00.025-05:00

Opetusministeri Henna Virkkunen on ottanut tehtäväkseen siivota nuoret roikkumasta korkeakoulujonoista. Ihmelääke vuosia kestävään lorvailuun ja hyödyttömään itsensä etsimiseen on lisätä tehoja lukioon. Suunnitelmien mukaan lukion päästötorkkarilla irtoaisi opiskelupaikka, eikä pääsykoerumbaa tarvitsisi sietää.

Kaunis ajatus varmaan, mutta kysyikö kukaan nuorilta, mitä he tahtovat? Aamulehti kyseli, ja haastatellut lukiolaiset tyrmäsivät ajatuksen. Toimittaja Annina Huhtala kommentoi myös meininkiä osuvasti kolumnissaan.

Hektisen lukiokoulutuksen kylkiäisiksi kiilaisivat vieläkin tiiviimmin kaupalliset kurssittajat. Lukiosta tulisi kolme vuotta kestävä pääsykoe jatkopaikkoja varten. Samaan aikaan meillä on kuitenkin massoittain akateemisia työttömiä, enemmän kuin lamavuosina.

Opetusministeri vastaa ongelmaan lisäämäämällä yksilöllistä opinto-ohjausta lukioon.

Entäpä jos panostettaisiin ihan oikeasti homeen ja ylisuurten ryhmäkokojen kanssa taisteleviin peruskouluihin, missä koko ikäluokan nuoret joutuvat tekemään ratkaisevia valintoja loppuelämää ajatellen. Yksilöllistä ohjausta tarvitsee ennen kaikkea se 15-vuotias teini, joka arpoo, kannattaako lukioon lähteä.

Eipä taida kannattaa. Hurmoshenkisellä koulutususkolla aiheutetaan pääsykoesumat. Vastavalmistuneet akateemiset sijoittuvat pääosin koulutustaan vastaamattomiin pätkätöihin. Sittemmin pelin henkeen kuuluu, että koulutusinflaatioon törmätessään ongelmasta on tietenkin vastuussa yksilö omien typerien valintojensa vuoksi.

Työministeri Anni Sinnemäen mukaan akateemisten työttömyys ei ole ongelma, kertoo Jylkkäri, sillä "he työllistyvät kyllä ennemmin tai myöhemmin itsekin".

Tsemppiä vaan kevään ylioppilaille ja lykkyä pyttyyn koulunsa päättäville. Eipä käy kateeksi.

Juoksua ilmassa

2010-05-15T09:08:00.006-05:00

Pakko suitsuttaa juoksemista, kun se on niin kivaa. Kelit on ihanat ja metsä kutsuu, ei muuta kun tossut jalkaan ja menoksi.

Juokseminen on ihanaa monestakin syystä.

* juokseminen on ilmaista lystiä - ei tarvitse investoida kuin kenkiin, ja ilmankin voi oikein hyvin juosta
* juostessa saa happea ja voi bongata luonnon eläimiä kuten muurahaisia ja perhosia ja koiria ulkoiluttavia ihmisiä
* juostessa kunto kohoaa väkisinkin
* juostessa mieli tyhjenee

Koska menin ilmoittautumaan maratonin puolikkaalle, on otettava juokseminenkin puolivakavasti. Juoksupäiväkirjasta keräilen ainakin kilometrisaldoja blogiin. Pysyy juoksuohjelma paremmin käynnissä.

En ole aina ollut mikään juoksija, päin vastoin. Olen inhonnut hikoilua, hengästymistä ja sitä kun tulee tukalan kuuma. Mutta ihminen on kumman sopeutuva elukka. Nyt rakastan sitä tunnetta, kun keho pääsee kunnolla lämpöihin. Pitkät matkat on mun juttu. Kunhan tästä kehityn, lähden vielä koko maratonillekin. Tänä kesänä on myös tarkoitus kokeilla paljasjaloin juoksemista.

Päivän saldo on 12 km ja yksi bongattu rusakko tai cityjänis, tarkempi tunnistaminen jäi tekemättä. Meistä kahdesta jänis oli nopeampi.

Image: FreeDigitalPhotos.net

Haaveissa Ranskan matka

2010-05-08T09:57:00.018-05:00

Juuri nyt on niin paljon kirjoitettavaa, etten millään meinaa ehtiä päivittää blogia. Uusi teksti on herkullisessa kuherruskuukausivaiheessa. Ensimmäinen kirjoituskerta on aina varsinainen honeymoon, eikä siinä kolmansia pyöriä kaivata - pahoittelut. Kuten Terhi toisaalla totesi, uudesta tekstistä ei parane pukahtaa sen enempää.

Kun uusi projekti vie, on tärkeää ravita itsensä reissulle, vähän niin kuin maratoonarit vetävät hiilaritankkaukset. Kaikki viime kuukausina luettu ja nähty liittyykin jotenkin omaan uuteen aiheeseen, tahallaan tai vahingossa. Siksi tuntuu hankalalta alkaa ruotia tuoreita taidenautintoja. Mutta tässä muutama leffavinkki, jotka eivät suorannaisesti liity kirjoitusprojektiin, vaan ensi vuodelle suunnittelemaani Ranskan matkaan.

Un prophète (2009) Jacques Audiardin palkittu, realistisen rankka, mutta samalla sekä liikuttava että mustaa huumoria sisältävä mieletön leffaelämys. Lukutaidoton arabipoika oppii vankilassa kuinka tullaan ammattikriminaaliksi. Suosittelen lämpimästi.

Paris, je t'aime - Pariisi, rakkaudella (2006) on 18 lyhytelokuvasta koostuva rakkaustarinoiden kavalkadi huippuohjaajilta, mm. Tom Tykwer, Gus Van Sant ja Ethan ja Joel Coen. Kaikkien episodien tapahtumat sijoittuvat Pariisiin. Muuten ohjaajille on annettu vapaat kädet käsitellä aihetta omalla tyylillään. Lopputulos on rosoinen kuin kaupunki itse.

Le temps qui reste - Aika lähteä (2005) François Ozon on ohjannut tarinan kuolevasta nuoresta miehestä. Homoseksuaalin valokuvaajan viimeiset kuukaudet on kuvattu herkästi ja täsmällisillä sävyillä. Luopumisen vaikeutta ja moraalisia kysymyksiä älyllä ja sydämellä kuten vain ranskalaiset osaavat. Sivuosassa iki-ihana Jeanne Moreau.

La tourneuse de pages - Pianistin sivunkääntäjä (2006).Itsekin entisenä pianistina katsoin tämän etukäteen varmana, että kolahtaa. Ja kolisihan se. Denis Dercourtin hienostunut ja vähäeleinen ohjaus ammattipianistista ja hänen varjoon jääneestä sivunkääntäjästään. Trilleri ja kolmiodraama, jota siivittää upea musiikki (Bach, Schubert, Šostakovitš).

Un long dimanche de fiançailles - Pitkät kihlajaiset (2004) Jean-Pierre Jeunet'n ohjaus, pääosassa Audrey Tautou. Ensimmäisessä maailmansodassa katoaa nuoren naisen sulhanen, mutta tämä ei suostu uskomaan, että mies on kuollut. Tautou viehättää suurisilmäisenä ja rakkaudelle uskollisena sankarittarena. Sota ei tälläkään kertaa ole kaunista.

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

2010-05-04T05:03:00.007-05:00

Tänään on katalonialaisen perinteen mukaan se päivä, kun nainen antaa miehelle kirjan ja mies naiselle ruusun. Tiedä sitten, mikä piilokasvatussuunnitelma tähän kätkeytyy, mutta kirjojen asialla ollaan, ja se on aina hyvä juttu.

Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi Suomen Nuorisokirjailijat ry. tempaisi myös Jyväskylässä, ja lähetti minut ja kirjailijakollega Pasi Lönnin kouluvierailulle. Kävimme Tikan ja Kuokkalan kouluissa kertomassa kirjoistamme ja kirjailijan työstä. Tällä kertaa kuulijat koostuivat 5.-7. -luokkalaisista nappisilmistä, jotka kuuntelivat hiirenhiljaa, kuinka dekkarissa murhataan mies tai nuortenromaanissa opettajalla on hyväksikäyttösuhde oppilaaseen.

Kirjailijavierailut ovat olennainen osa kirjailijan työtä. Usein ne ovat etenkin lasten- ja nuortenkirjailijalle ainoa väylä tavata lukijoita. Samalla ne ovat osa hurjan tärkeää kirjallisuuskasvatusta. Vierailun jälkeen kirjaston lainausluvuissa näkyy aina piikki, ja moni vilpertti saa ihan uutta intoa lukutouhuun. Kas, lukeminen ei olekaan mitään tätimäistä puuhastelua, vaan ihan hiton jännittävää puuhaa. Lukemalla kasvaa ajattelevia aikuisia.

Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun omalle yläasteelle ilmestyi kerran ilmielävä kirjailija. En muista, kuka mies oli enkä yhtäkään hänen kirjaansa nimeltä, mutta miehen villapaidan muistan. Muistan ihmetelleeni, miten tavallinen ihminen se oli. Olin kuvitellut kirjailijat sadunhohtoisiksi jumalhahmoiksi, yleensä ne olivat joko ulkomaalaisia tai kuolleita - ainakin ne kirjaijat, joiden teoksia minä luin - mutta siinä se ukko nyt seisoi villapaidassaan, jutteli kirjoistaan ja selitti, miten niitä tehdään.

Muistan yhtäaikaisen närkästyksen ja ihastuksen sekoituksen. Ensinnä villapaitamies arkipäiväisti jotakin, jonka minä olin romantisoinut vahvasti (kirjailija oli jo tuolloin ehdoton toivemmattini), ja olin siitä sisäisesti hyvin tuohtunut. Samalla ihmettelin hänen rentouttaan ja ammattimaista nöyryyttään kirjoittamisen ääressä. Se oli hänelle työtä, hän sai puuhastella kirjojensa ääressä kaiken aikaa. Olin kateudesta mykkä. Muistan myös, miten mielessä myllersi. Tuo on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä. Jonain päivänä minä olen tuolla kertomassa omista kirjoistani, odottakaapa vain.

Ehkä tämänpäiväisten kuulijoidenkin joukossa istui se takarivin poika tai tyttö, jonka laatikossa lepää jo käsikirjoitus jos toinenkin ja sydämessä kytee palo julkaisevan kirjailijan ammattiin. Unelmille on annettava siivet. Kiitos Suomen Nuorisokirjailijat, että järjestätte vierailuja kouluihin. Tämän tärkeämpää kasvatustyötä on vaikea kuvitella.

Hautomo

2010-04-28T03:07:00.003-05:00

Kirjailija on koteloitunut. Kun uusi teksti tekee syntyään, työstämiseen kuuluu aina paljon lukemista, haahuilua ja lenkkeilyä. Kirjailija tuntuu käpertyvän itseensä, asentokin koneen ääressä on kyyhöttävä ja herkkiä sisäelimiä suojeleva.

Käymistilassa on jotakin, josta ei voi vielä sanoa muuta kuin että käynnissä on. Kirjailijan kovalevylle syntyy hahmotelmia, tekstintynkäsiä, joista ei välttämättä lähde kasvamaan mitään. Samalla iso koneisto raksuttaa koko ajan. Kirjailijan unet ovat outoja ja hän herää niihin keskellä yötä. Kirjailija näkee "merkkejä" joka puolella. Kaikki liittyy mystiseen Isoon Juttuun, joka on tekeillä. Kuulostaa salaliittoteorialta, ja sitä se onkin. Enempää Kirjailija ei paljasta, vaikka kidutettaisiin.

Vaihtoaskelia -romaani on muuten ilmestynyt, kuulemma. Jotenkin tuttua tämäkin. Kirjailija ihmettelee, miten tämä uutinen liittyy häneen. Uusi työ on jo vienyt mennessään luineen nahkoineen.

Minä vaan tiskaan astioita...

2010-04-24T05:34:00.010-05:00

Liv-kanavalla pyörii superhauska tositeevee Hyvästit sotkuille (Kim's rude awakenings). Siinä tomera brittileidi Kim Woodburn ilmestyy laittamaan perheiden huushollit ja tavat kuntoon samaan rautaiseen tyyliin kuin koulutetaan koirien omistajia Isännän ja koiran käytöskoulussa ja vanhempia Supernannyssa. Leidin apumiehenä huiskii ihastuttavan maneerimainen James Mike Chalut.

Sarja on kanadalaistuotantoa ja jatkoa Chanell 4:lla vuosina 2003-2009 pyörineelle brittisarjalle How Clean Is Your House? Kimin suosio perustunee upeaan isotätimäiseen persoonaan, joka vaatii lapsilta vanhanaikaista kunnioitusta ja aikuisilta selkärankaa. Kimin läksyttäessä niin isot kuin pienet punastelevat noloina. Aina nuhtelu ei ole niin lempeätäkään, mutta se sisältää avaimet oppimiseen ja muutokseen.

Eilen Kim pisti järjestykseen neljän lapsen yksinhuoltajaäidin, jonka vanhimmat muksut olivat teinejä ja nuorinkin jo yhdeksän. Vekarat eivät tehneet kotitöitä laisinkaan, ja äidin pitäessä yksin järjestystä arki oli - noh, aika sekava.

Homma aloitettiin jakamalla vastuuta lapsille niistä asioista, joihin he kykenivät: omista tavaroista ja vaatteista huolehtiminen tai harrastuksiin ehtiminen ei ole liikaa vaadittu edes 9-vuotiaalta. Seuraavaksi jaettiin kotityöt. Lopuksi pakotettiin äiti luopumaan vaatteista ja tavaroista "joita ehkä tarvitsen vielä joskus...", heittämään kuusi vuotta vanhat laskut silppuriin ja tuhoamaan keittiössä kasvavan tyhjien muovirasioiden vuoren.

Tarinan opetus: tartu ongelmiin ennen kuin ne kasvavat ylivoimaisiksi, darling! Siisteyttä on helpompi pitää yllä kuin yrittää selättää kaaos, kun se jo vyöryy ikkunoista ja ovista.

Meillä on tänään jokalauantainen siivouspäivä. Kukin on velvoitettu osallistumaan kokonsa ja voimiensa mukaan. Siivous on oikeasti mukavaa, ponnistuksen jälkeen on hyvä olo. Väitän, ettei mikään jukujukumaassa vietetty laatuaika vedä vertoja perheen yhteiselle siivouspäivälle. Palkintona jokainen tuntee kantaneensa kortensa kekoon yhteisen hyvän eteen.

Kim-leidin paras lahja Blackin perheelle olikin vastuuntunnon herättäminen. Siisti koti tai lämmin ruoka pöydässä ei tipu taivaasta, vaan se on aina jonkun työn tulosta. Äidin piti oppia antamaan vastuuta lapsilleen ja lasten piti oppia ottamaan sitä vastaan. Lopputuloksena oli tyytyväisiä mukuloita ja rentoutunut äiti.

Seiskaluokalla alkavat kotitaloustunnit ovat tärkeimmästä päästä koulun oppiaineita. Kotitalous on usein myös pidetyimpiä aineita, ja eipä ihme. Lapset pääsevät tekemään jotain konkreettista ja näkevät heti kättensä jäljen. Mitään läksyjä ei ainakaan meillä tehdä mieluummin kuin kotsan kokkaus- ja siivoustöitä.

Täällä voi katsoa otteita Kim's rude awakenings -sarjasta. Mukavaa siivouspäivää!

Vaihtoaskelia

2010-04-19T01:31:00.009-05:00

Seuraa puffi.

Toukokuussa ilmestyy tuore nuortenromaanini Vaihtoaskelia, joka kertoo 20-vuotiaan Varpun vaihtovuodesta ja kamppailusta neitsyyden menettämisen kanssa. Näin kustantaja:

Vaihtoaskelia

Näytän tuotantolinjalta hyllytetyltä isojen tyttöjen barbielta, mutta en anna sen häiritä itseäni. Kuorrutan komeuden hajuvedellä ja hiuslakalla ja toivon paketin pysyvän kasassa aamuun saakka.

Vaihtoaskelia on elämänmakuinen kertomus kiloista ja koskemattomuudesta sekä yrityksestä päästä niistä eroon. Varpu on kaksikymmentä ja neitsyt, mikä tarkoittaa, että on vaikeaa olla luonteva, kun paikalla on kaksilahkeisia. Kuoropiireistä tutun Petjan kanssa vaikeus on sen kaltainen, että Varpu haluaa kadota paikalta, aina Saksaan asti opiskelijavaihtoon.

Mutta poikiin joutuu törmäämään Saksassakin – myös sellaisiin, joiden kanssa pelkkä ystävyys olisi pettymys. Varpu tarkkailee omia askeliaan osuvasti, välillä itsesääliinkin lipsuen. Huomaamattaan Varpu käy opiskelun ohessa elämänkoulua, joka ohjaa hänet näkemään itseensä kiinnittyneet katseet – ja katsomaan takaisin.

Vaihtoaskelia on kuvaus herkkyydestä ja rohkeudesta astua pelkojensa yli. Opiskelijaelämä ja uusi kulttuuri hyvine ja huonoine puolineen elävät siinä todentuntuisena.

Saatavana pian hyvinvarustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista kautta maan!

Lukuvinkkejä

2010-04-14T01:18:00.008-05:00

Sensuuri on perinteisesti ollut paras konsti nostaa katsoja- ja lukijalukuja. Tässäpä siis muutama yksilö lisättäväksi must read -listalle.

HS uutisoi tänään, että Stephanie Meyerin supersuositut Twilight-kirjat ovat herättäneet närää seksuaalisen sisältönsä ja yliluonnollisten teemojensa vuoksi. Samat ahdistuneet kiukut on saanut niskaansa mm. J.K.Rowling Harry Pottereista, joiden okkultistiset opit vievät viattomat lapset mukanaan.

On toki olemassa suuri vaara, että Pottereita luettuaan lapsi alkaa kelata maagisia aatoksia, mikä ei kuulu lapsen normaaliin kehityskulkuun ollenkaan. Ja Meyeriä luettuaan teini taas tulee ajatelleeksi seksiä, mikä ei muutoin juolahtaisi perusmurkun mieleen ensinkään.

Yhdysvaltain kirjastoliitto (American Library Association) kokoaa siis eri tahojen ilmoitusten perusteella pahennusta herättävien kirjojen listoja. Tuorein listaykkönen on Lauren Myraclen IM-sarja, joka kertoo kolmen nuoren elämästä (loukkaava kielenkäyttö, avoin seksuaalisuus ja sopimattomuus ikäryhmälle). Kakkossijaa pitää jo vuosia listalla roikkunut Peter Parnellin ja Justin Richardsonin lasten kuvakirja And Tango Makes Three, joka kertoo kahden homopingviinin elämästä adoptoidun poikasen kanssa. Kirja perustuu tositapahtumiin, mikä on erityisen kammottavaa.

Viime vuoden tilastoa en vielä löytänyt netistä, mutta vuoden 2008 listalta löytyy mm. Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogia (poliittisuus, uskonnollisuus ja väkivalta) ja Cecily von Ziegesarin Gossip Girl -sarja (loukkaava kielenkäyttö, avoin seksuaalisuus ja sopimattomuus ikäryhmälle).

Tältä listalta löydät myös klassikot, joita amerikkalaiset lukijat ovat syystä tai toisesta pitäneet aiheellisina sensuroida.

Ja kun kerran vauhtiin päästään, täällä on City-lehden vuoden 2009 listausta kiinnostavimmista, varastetuimmista ja lainatuimmista kirjoista. Hyviä lukuhetkiä!

Reindeerspotting

2010-04-11T01:33:00.009-05:00

Reindeerspotting - Pako joulumaasta ei ole mikään hyvän mielen elokuva.

Joonas Neuvonen on kuvannut rovaniemeläisen 19-vuotiaan ystävänsä Janin ja tämän kaveriporukan elämää noin vuoden ajan. Nuoret kuluttavat aikansa käyttämällä aineita ja tekemällä pikkurikoksia. Jani antaa avoimesti kuvata elämäänsä ja juttelee sensuroimatta jo viisi vuotta jatkuneesta subutexin piikittämisestään ja sekakäytöstään.

Rovaniemi ei näyttäydy lumiparatiisina, vaan ankeana tuppukylänä, josta on pakko päästä pois. Onnenkantamoisen siivittämänä Jani lähteekin elämänsä ensimmäiselle ulkomaanreissulle. Kamera dokumentoi yhtä arvottamatta niin Janin toistuvia lopetuspäätöksiä kuin ensimmäistä heroiinipiikkiä. Onneksi katsojalle tarjoataan avuksi tekstitystä, sillä paikoin puheenmongerruksesta on vaikea saada selvää.

Materiaali on mini-dv-kameralla toteutettu ja siksi kotivideomainen aitous on läsnä. Jopa tositeeveen turruttama nykykatsoja kokee Janin tulevan piinaavan lähelle. Myös jatkuvasti toistuvat lähikuvat piikityksestä puolustavat paikkaansa. Tätä nistin raadollinen arki on, jatkuvaa kaman haalimista ja käyttöä. Elämää pyörittävät aineet, vankilatuomiot ja velat. Janin haaveissa on vaimo ja oma pieni talo, ehkä kaksi lasta ja työ, jossa kävisi viitenä päivänä viikossa. Katsojalle tulee kuitenkin kiusallisen selväksi, miten kaukana haaveet ovat todellisuudesta.

Runsaasta materiaalista on taitavasti koostettu dramaturginen kokonaisuus. Puolitoistatuntisella leffalla on juoni, selkäranka ja jännite - juuri ne asiat, jotka narkomaanin elämästä puuttuvat täysin. Jani on yhtäaikaa sekä vastenmielisen säälittävä että liikuttavan sympaattinen hahmo. Suurkiitos Janille siitä, että on antanut narkomaanille kasvot. Uutisotsikoista luemme rikollisista rappionuorista ja huumeliigoista, ja jenkkikuvastossa liikutaan aina ghettoissa, missä mustat polttavat crackia. Jani on kuitenkin ihan tavallinen suomalainen nuori, se lippispäinen naapurinpoika.

K18-ikärajasta en voi sanoa muuta, kuin että mitään huumemyönteistä Janin ja poikien örvellys ei sisällä. Elokuva ei pätkääkään romantisoi nistin arkea. Ja niin tyhmä ei ole yksikään nuori, etteikö sitä viestiä tajuaisi. Antisankariakaan Janista ei oikein saa tehtyä. Suru kuristaa katsojan kurkkua, ja sama käy luultavasti myös teini-ikäisellä.

Mutta ahdistava elokuva Reindeerspotting on. Se soveltuu varmasti valistuskäyttöön, vaikka vaarana onkin, kuten sokkivalistuksessa aina, että kovanahkaisimmat torjuvat ja herkkänahkaisimmat menettävät yöunensa. Joka tapauksessa huumevalistus pitää aloittaa jo alakoulussa, ja sinne ei tämä leffa sovi.

Loppujen lopuksi elokuvasta on vaikea sanoa mitään ilman että kuulostaa lässyttävältä. Se on yksinkertaisesti nähtävä. Elokuvateatterista käveli ulos hiljaista yleisöä. Mieltä jäi kaihertamaan, mitä Janille kuuluu tänään. Onko vankilassa? Hengissä? Ehkä kuivilla?

Tässä A-tuubin haastattelussa elokuvan tuottaja Jesse Fryckman kertoo julkisuudesta pois pysyttelevän Janin olevan kuivilla vankilajakson jälkeen. Jotenkin tieto helpotti, vaikka tarinan lohduttomuus ei pyyhkiydykään mielestä ihan toviin.

Porojen spottausta tiedossa

2010-04-08T05:03:00.010-05:00

Vihdoinkin tulee ensi-iltaan kotimainen huumenuorista kertova, Joonas Neuvosen ohjaama dokumentaarinen elokuva Reindeerspotting. Liput viikonlopuksi on varattu!

Tätä leffaa on siivittänyt kohu ikärajasta. Elokuvan tuotantoyhtiö on valittanut korkeimpaan hallinto-oikeuteen Valtion elokuvatarkastamon ja elokuvalautakunnan päätöksestä pitää Reindeerspottingin ikäraja 18 ikävuodessa.

Ennen ei Suomenmaassa olekaan dokkaria laitettu K18-kastiin, muutama elokuva kylläkin, kuten selviää täältä.

Olen todella utelias tämän Trainspotting-leffan kotimaisesta vastineesta. Reindeerspotting-Pako joulumaasta on kuulemma "aitoa kuvausta, ja juuri siinä on sen voima. Tämä elokuva tulisi esittää kaikille teini-ikäisille." Näin IL.

Myös City-lehdessä Mikko Salasuo ihmettelee nuorten sulkemista teattereiden ulkopuolelle: "K-18 merkintä on loukkaus katsojia kohtaan. Kyseinen pläjäys pitää pikemminkin saada lukioiden opetusohjelmaan. Nyt ei mennä pelon, pelottelun tai liioittelun keinoin, vaan kärki on elävässä elämässä, yksilöiden valinnoissa ja niiden seurauksissa. Pedagogisesti skarppia kamaa!"

Juuh. Palaan asiaan viikonloppuna, kunhan elokuva on nähty!

Leffan traileri löytyy täältä.

Teepäivitystä

2010-04-07T01:13:00.008-05:00

Teemaailma on uskomattoman maistuva! Jos vielä saan jatkaa kahvi-tee-vastakkainasettelua, niin kyllä makuvivahteissa tee vie kirkkaasti voiton. Kahvi maistuu aina enemmän tai vähemmän samalta - itse asiassa palaneelta ja karvaalta. Hassua kyllä, en ole ikinä tykännyt kahvin mausta, tuoksusta kylläkin. Olen kitannut sitä, koska olen ollut siitä riippuvainen, mutta en muista, että olisin koskaan todennut, että onpas hyvänmakuista tämä juoma.

Nyt kahvitonta elämää on takana jo kolmisen kuukautta, ja teet jaksavat maistua.

Aamu alkaa yleensä mustalla teellä. Tämä on herkkua! Kehitysmaakaupasta ostettua puhdasta mustaa teetä Tansaniasta. Katsokaa miten simppeli pussi ja koruton etiketti. Samalta se myös maistuu. Konstailemattomasti pelkälle teelle ilman esansseja.

Toinen musta suosikki on Keisarin malja. En osaa määritellä, mikä sen ainesosista maistuu niin ihanalle, ruusukvitten vai lichtihedelmä, ananas vai appelsiini, saflori vai lilja, vai niiden yhdistelmä. Mutta juoma on kuin mehua.

Päivän mittaa juon vihreää teetä, joka maistuu jäähtyneenäkin. Keitän ison pannun aamupäivällä ja kittaan siitä. Uusin löytö on Chamraj Lime-sitruuna. Sitruunasta tykkään muutenkin, tuoksuissa, ruuassa ja pesuaineissa, teessä se on piristävä ja jotenkin limpparimainen. (Jos nyt tällaista vertausta voi edes käyttää!) Ja illalla on sitten Rooibos-teen aika. Teet ostan tietenkin Reiluna, muu kauppa on riistoa.

Täältä muuten löytyy havaintoja reilun kaupan tuotannosta ruohonjuuritasolla. Nuori nainen bloggaa vapaaehtoistyöstään Ecuadorin reilulla banaaniviljemällä. Mielenkiintoista.

Vaalivalvojaisten jälkeinen aamu

2010-04-06T02:59:00.005-05:00

Sivupalkissa vireillä ollut äänestys koskien blogin sisältöä on päättynyt, ja valtaisa äänivyöry on nyt laskettu. Blogin tulevaisuudesta ollaan lähes murskaavan yksimielisiä. 87% äänestäneistä on sitä mieltä, että jatketaan samoilla linjoilla kuin tähänkin asti. Vain 13% on sitä mieltä, että kirjailija keskittyy kertomaan luovasta työstään.

Muut vaihtoehdot eivät saaneet ääniä. Tarjolla oli mm. kasviskeittokirjan toteutus kannesta kanteen ja puolimaratonille treenaaminen ja siitä raportoiminen. Vaikka muut vaihtoehdot jäivätkin äänittä, se ei suinkaan tarkoita, ettenkö kirjoittaisi niistäkin.

Kiitos kaikille osallistuneille, joiden kesken ei kylläkään arvota mitään. Tai oikeastaan - voin lähettää vaikka kaikille kahdeksalle äänestäneelle kirjapalkinnon, kunhan kirja ensin ilmestyy. Laittakaa sähköpostiin osoitteenne, niin ehkä pukki muistaa teitä.

Bloggaus jatkuu siis kuten tähänkin saakka, vailla päätä tahikka häntää.

Parhaillaan työskentelen lasten kuvakirjakäsikirjoituksen parissa. Alue on uusi ja pelottava. En ole ennen kirjoittanut lukutaidottomille. Arvelen, että kuvitus tulee haukkaamaan leijonanosan tarinan kuljettamisesta. Mielessä täytyykin koko ajan pitää kaksoiskerronnan mahdollisuus. Yritän jättää tekstiin tilaa, että se olisi tarpeeksi huokoista, jopa reikäistä. Aukkojen kautta kuvittajalle jää mahdollisuus avata ovia omaan maailmaansa.

Haastavaa hommaa, kun täytyy ottaa huomioon vielä lapsen ajatusmaailma ja ymmärrystasokin. Tästä projektista tulen varmasti ähisemään blogissa väsymiseen asti. Vielä ollaan idean kirkastamisen vaiheessa ja toiveikkaalla mielellä, kuten alun intoon kuuluukin. Tästä tulee maailman hienoin kirja!

Kriitikon uran huikea päätös

2010-04-04T09:52:00.011-05:00

Lehdet ovat jo jonkin aikaa niputtuneet yhteistyölaitoksiksi ja sulautuneet konserneiksi. On Alma-Mediaa, Sanomaa, TS-yhtymää ja Väli-Suomen mediaa. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Kun aikoinaan pyynnöstä aloin kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjakritiikkejä, kuvio oli selvä. Tein arvion lehteen ja sain julkaistusta jutusta palkkion.

Eipä aikaakaan, kun avustajasopimukseen liitettiin toinen lehti. Samat arviot julkaistiin kahdessa printissä ja niiden nettisivuilla pienellä lisäkorvauksella. Lehtien kannalta tämä on tietenkin kätevää. Samalla pikkurahalla saa sivuntäytettä eikä tarvitse palkata vakituisia työntekijöitä telleineen ja lelleineen. Freelancerit ovat tunnetusti halpaa työvoimaa, joka kustantaa itse työtilansa, -välineensä ja eläkkeensä.

Joulun jälkeen tuli uusin tarjous työnantajalta. Muutama muukin lehti liittyisi avustajasopimukseen. Samat kritiikit ilmestyisivät nyt neljässä lehdessä. Palkkio nousisi, no vain hieman, mutta hei, saathan lisänäkyvyyttä jutuillesi!

Tässä vaiheessa kieltäydyin kohteliaasti.

Kritiikkien palstamillimäärä on kokoajan supistunut. Kirjailijan kenties vuosiakin työstämä teos saa 700 merkin tilan, ja siihen on kriitikon puserrettava olennainen. Lasten- ja nuortenkirja-arviot saavat muutenkin vihonviimeiset palstatilat sen jälkeen, kun tärkeämpi kirjallisuus on ensin esitelty. Haastatteluja tai taustoittavia juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta näkee aniharvoin.

Nyt kritiikin kenttä kaventuu entisestään. Ne muutamat kirjat, jotka diktaattori-kriitikko lopulta valitsee arvioitavaksi, saavat suhteettoman suuren näkyvyyden. Monipuolisuudesta ei voi enää puhua, kun noin tuhannesta vuosittain ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjanimikkeestä vain muutama huomioidaan.

Kirjailijana en voi suostua tällaiseen politiikkaan, jo puhtaasta lojaalisuudesta kanssakirjoittajia kohtaan. Se on siis kiitos ja näkemiin. En saanut kultaista kädenpuristusta, mutta mieli on keveä. Voin taas keskittyä omaan kirjoittamiseen ja nauttia lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukemisesta ilman kriitikon laseja. Ehkä uskallan jopa kaveerata tiiviimmin kollegoiden kanssa, kun tähän asti on ollut alitajuinen pakko pitää pientä ammatillista etäisyyttä. Minulle kirjailijan ja kriitikon roolien yhdistäminen on aina ollut hankalaa. Nyt voin huojentuneena jättää niistä vähemmän tärkeän.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Jään odottamaan, mitä jännää tästä seuraa.

P.S. Tässä jutussa on jo megalomaaniset 2500 merkkiä. Sopii miettiä, kuinka syvällinen teosanalyysi mahtuu 700 merkkiin.

Riippuvuus vie pientä ihmistä

2010-04-01T02:38:00.009-06:00

Mikä ihmistä addiktoi? Mihin asioihin jäämme koukkuun ja riippuvaisiksi niin, että ne hallitsevat elämäämme emmekä me niitä?

Listan kärkisijoilta löytyvät alkoholi, nikotiini ja huumaavat aineet. Mutta myös seksi, liikunta, työ, pelaaminen, internet ja ihmissuhteet koukuttavat yhtä lailla. Uusin tulokas listalla on roskaruoka.

Hiljattain Natural Neuroscience julkaisi tutkimustulokset, joiden mukaan rotat addiktoituvat roskaruokaan. Suomeksi asia löytyy pähkinänkuoressa Tiede-lehden uutisena täältä.

Rotat altistettiin roskaruualle, "cafeteria-dietille", joka koostui pekonista, makkarasta, kakuista, sokerikuorrutuksesta ja suklaasta, ja todettiin, että runsas rasva- ja hiilihydraattipitoinen ruoka toimii aivojen mielihyväkeskuksessa samoin kuin esim. heroiini. Rotat tarvitsivat roskaruokaa yhä suuremmat määrät saavuttaakseen saman mielihyvän tunteen.

Jo viidessä päivässä rotat addiktoituivat roskaruualle ja lopulta tulivat siitä niin riippuvaisiksi, etteivät edes sähkösokit saaneet niitä pidättäytymään roskan syömisestä. Kun ne altistamisen jälkeen siirrettiin salaattilinjalle, ne kieltäytyivät jopa kahden viikon ajan syömästä.

Mielihyväkeskuksen toiminnasta saadaan jatkuvasti uutta tietoa, mutta näyttäisi siltä, että mekanismi on sama kaikilla koukuttavilla asioilla, myös liikunnalla. Samat roskaruualle altistetut rotat nimittäin joutuivat myös ravaamaan juoksupyörässä pidempään saadakseen samat mielihyvän kokemukset kuin ei-altistetut lajitoverinsa. Aivot ovat tässäkin oppivainen koneisto eli niillä tuntuu olevan kyky turtua mielihyvään.

Krooninen addiktoivien aineiden käyttö aiheuttaa muutoksia aivojen rakenteissa ja toiminnoissa. Ikävä puoli on, että muutokset kestävät viikkoja, kuukausia tai vuosia viimeisen käytön jälkeen. Siksi retkahtaminen on niin ymmärrettävää. Täältä löytyy yleislääketieteen erikoislääkärin Matti Rossin perusteellinen artikkeli addiktion mekanismista.

Addiktioihin on varmasti toisilla enemmän taipumusta kuin toisilla. Täältä löytyy testejä, joilla voit kokeilla, onko riippuvuutesi huolestuttavissa mitoissa. Oma kofeiiniriippuvuuteni on tätä nykyä hallinnassa, mutta kuten addiktioilla yleensäkin, tälläkin on taipumus muuttua toiseksi addiktioksi. Kahvin sijaan juon teetä, syömisen sijaan liikun. Addiktioaivot olen kehittänyt jo ihan varmasti, ellen sitten saanut jo syntymälahjana. Niistä varmin merkki lienee pakonomainen kirjoittamisen tarve.

Mikä on sinun addiktiosi?

Papit valkokankaalla

2010-03-30T23:47:00.012-06:00

Pappeus ja uskonto ovat ajanhermoisia ilmiöitä, ainakin jos pariin laatuelokuvaan on uskominen.

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) on kerännyt palkintoja ympäri maailmaa. Tätä tunnelmallista elokuvaa kannattelevat hienot roolit vetätävät Kaarina Hazard ja Heikki Nousiainen. Hazard on karski, yllätysarmahduksen saanut vankilamuija, Leila, ja Nousiainen kuolemaa lähestyvä sokea pappi Jaakob, jonka avusta ovat riippuvaisia niin monet ihmiset. Päähenkilöiden elämänkohtalot kietoutuvat toisiinsa ja lopulta kaikki on osa suurempaa johdatusta tai kohtaloa - kuka mitenkin haluaa asian nähdä.

Tanskalaisen Thomas Jensenin ohjaus Adams æbler (2005) tuli tsekattua vasta, ja väistämättä se toi mieleen Postia Jaakobille -leffan. Aataminomenoissa uusnatsi ja ex-vankilakundi Adam (Ulrich Thomsen) sijoittuu pastori Ivanin (Mads Mikkelsen) pikkukylän seurakuntaan apuhommiin. Kirkon vakiasukkeja ovat jo bensa-asemia ryöstelevä Khalid ja syöppö-juoppo kleptomaani ja entinen tennistähti Gunnar (Nicolas Bro). Pastori Ivan ohjaa kriminaaliporukkaansa kohti kaitoja polkuja kirkasotsaisen määrätietoisesti, paholaisen koettelmuksia uhmaten.

Siinä missä Postia pappi Jaakobille on taitavan pieneleinen ja herkästi etenevä 'hymyä läpi kyynelten' -elokuva, on Adams æbler suorastaan brutaalin hauska ja roisi. Ivan-papin ja natsi-Adamin vastakkainasetteluun on ladattu uskomaton kirjo inhimillisiä tunteita ilman, että koko tarina luisuu tarantinomaiseen itse itseään huvittavaan kerrontaan. Molempia elokuvia värittää vahva ihmisusko, peruspositiivisuus ja - hassua kyllä - perinteinen hyvän ja pahan taistelu, joka päättyy hyvän voittoon olematta pätkääkään naivia.

Mielenkiintoista, että juuri aikansa eläneeksi haukuttu kirkko-instituutio sielupaimenineen on saanut näin monisyistä ja ymmärtävää kuvausta. Ilmeisesti umpimaterialistinen aika on tullut u-käännöksen eteen, ja humaanisuus on taas in. Piristävää kuin raikas lähdevesi!

Tyhjä pää

2010-03-29T04:13:00.016-06:00

Tyhjästä päästä kärsii koko ruumis. Kun on takana messuviikonloppu ja kellon siirto, seurauksena on pelkkää radiokohinaa korvissa. Sateinen maalismaananatai ei varsinaisesti houkuttele vesihiihtämään työn ääreen.

Joka kevät sama juttu. Valo alkaa lisääntyä ja energian määrä kasvaa. Hyväuskoisena sitä työntää yrttien siemeniä taimimultaan ja tunkee kirkasvalolampun vaatehuoneen ylähyllylle. Ja sitten vuorokaudesta hävitetään kokonainen tunti, noin vain.

Tämä asia todella kirpaisee. Epäreiluista puhelinlaskuista voi reklamoida, viranomaisten päätöksissä on mukana valitusosoite, lähikauppias antaa alennusta eräpäivää lähenevistä tuotteista. Mutta tästä riistosta ei saa hyvitystä eikä voi käräjöidä. Itket ja sopeudut. Jos korvissa humisee niin oma syysi. Harrastaisit liikuntaa ja jättäisit kovat eläinrasvat vähemmälle. Tekisit jotain hyödyllistä etkä aina valittaisi, niin voisi vähetä se avaruuskohina sunkin päässäs.

Ei jää jäljelle kuin blogiurputus, oma julkinen päiväkirja, joka jaksaa kuunnella vieläkin paremmin kuin lepotuoli-Leelia tai Kelan hyväksymä psykoterapeutti (45 min à 80€).

Tyhjä pää hoidetaan kotikonstein seuraavasti: nukutaan päikkärit ja lähdetään sitten kaikkia luonnolakeja uhmaten ulos. Onneksi on olemassa gore-texit, windstopperit ja Kontio-kumisaappaat. Kiitos myös Jyväskylän kaupungille kuivista sisätiloista, joissa voi liikkua kohtuuhintaan ilman sitovia vuosijäsenyyksiä.

Kun on saatu luonnolliset piristysruiskeet endorfiineja, on aika miettiä tulevaisuutta.

Blogi täyttää kohta puoli vuotta, ja se on paljon se. Teen äänestyksen sivupalkkiin, jonka toivon viitoittavan bloggauksen tulevaisuutta. Tähän saakka olen kirjoitellut mistä huvittaa. Pitäisikö blogiin saada tavoitesuuntautumista vai jatkaa fiilispohjalta? Osallistu! Vain äänestämällä voit vaikuttaa.

Erokriisi

2010-03-24T02:05:00.004-06:00

Tähän on tultu. Kässäri on valmis. Kansikuva on paketissa, takakansiteksti lyöty lukkoon ja oikovedokset ovat Kustannustoimittajan hellässä huomassa. Koko läjä lähtee painoon.

Mitkä on Kirjailijan fiilikset?! Onko tyytyväinen suoritukseen? Onko huojentunut? Tuleeko mitalia?

Koska kirjailijan työn etuoikeuksiin kuuluu saada valittaa tauotta vaikka koko työaikansa ilman, että pomo antaa kenkää, niin minähän valitan.

Kauhee erokriisi! Hirvee ikävä tekstiä! Sydäntä raastaa istua läppärin edessä, missä olemme viettäneet niin lukemattoman monta hetkeä henkilöhahmojeni kanssa. Masentaa toi aurinkokin! Ei ole elämää tämän jälkeen. Ei voi tulla uutta kesää eikä talvea ilman tuttua kässäriä. Tämä on kuolemaakin pahempaa. Kahvinjuonnin lopettaminen on pikkujuttu kässäristä luopumiseen verrattuna.

Tunnustetaan. Olen juonut kahvia kaksi kertaa. Kummallakaan kerralla ei maistunut hyvältä ja illalla ei uni tullut. Ei siis apua sieltäkään.

Ensi viikonloppuna pitäisi olla messuilla kertoilemassa uutukaisesta. Purskahdan ehkä näyttävään itkuun ja soperran nenäliinaani rutistellen, etten kykene puhumaan tästä... se on vielä liian lähellä.

Tiedän, että tyhjät hetket on parhaita luovuuden kannalta. Taidan vain asettua vaakatasoon ja katsella mitä tapahtuu. Ehkä jostain pulpahtaa idea, miten päästä tästä umpikujasta ulos.

Oikotietä ei ole

2010-03-13T05:23:00.006-06:00

Kirjailija tuskailee oikovedosten kanssa. Tämä on ehkä turhauttavin kaikista kirjoittamisen vaiheista. Oikovedosversion pitäisi olla jo lähes painovalmista tavaraa, mutta Kirjailija joutuu pyyhkimään tuskanhikeä. Teksti on vielä masentavan täynnä näppäilyvirheitä, ajatusmokia ja tahattomia toistoja, joille Kirjailija itse on jo aikoja sitten sokeutunut.

Onneksi on Kustannustoimittaja, joka on painonsa arvoinen kultaa. Ilman Kustannustoimittajaa Kirjailijan yritelmät jäisivät ikuiseksi pöytälaatikon täytteeksi. Kustannustoimittajalta tulvii sähköpostiin korjausehdotuksia. Ihmeellisesti Kustannustoimittajan palaute saa Kirjailijan joka kerran nolostumaan. Vielä tässäkin vaiheessa käsikirjoitus voi tuntua lohduttoman keskeneräiseltä.

Kirjailijan tulisi suhtautua itseensä vähän armollisemmin. Tietenkin käsikirjoituksesta kuultavat kaikki kirjoituskerrat, aina ensimmäisestä huterasta hahmotelmasta lähtien jokainen muokkaus ja viilaus loistaa tekstin läpi. Lukija ei kerroksia luultavasti huomaa, mutta Kirjailijalle ne ovat ahdistavan läsnä. Siksi oma kirja ei koskaan tunnu valmiilta. Se on aina käsikirjoitus, joka on vain jossain vaiheessa päätetty siirtää koviin kansiin.

Muutamasta merkistä Kirjailija voi kuitenkin päätellä, että loppusuora häämöttää. Kustannustoimittaja kertoo, että takakansiteksti on valmis ja kansikuva tulossa. Painoon mennään huhtikuun vaihteessa. Ja jos kaikki osuu kohdalleen, juhlat ovat toukokuussa.

Kirjailija huokaa, ihan hiljaa vain, ettei nuolaise ennen kuin tipahtaa. Jokaisen esikoisen jälkeisen kirjansa kanssa Kirjailija on kuvitellut tietävänsä, mistä tässä hommassa on kysymys. Ja yhtä varmasti on Kirjailija joka kerran erehtynyt. Jokainen kirja on ainutlaatuinen, jokainen prosessi on uusi matka omine yllätyksineen. Varautua ei voi mitenkään, paitsi ehkä asennoitumalla siihen, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja siinä onkin koko jutun juju.

Oikovedosten valmistuttua Kirjailija aikoo tuulettaa päätään ja skimbata neljä päivää tauotta. Sen jälkeen alkaa uusi luomistaru, seuraava retki sudenkuoppineen ja henkeä salpaavan huumavine hetkineen. Kirjailija valmistautuu seikkailuun, sillä matkaan on lähdettävä, vaihtoehtoja ei ole. Kuten kollega osuvasti totesi: kirjoittaminen on pakkomielle.

Onni on oma huone

2010-03-10T04:05:00.004-06:00

Oman henkilökohtaisen tilan pitäisi olla jokaisen ihmisen lakisääteinen perusoikeus. Nyt, kun minulla on taas työhuone käytössä, muistan, miten perustavaa laatua olevasta ihmisoikeusasiasta on kysymys.

Näin 80-luvulla jakson Bill Cosby show:sta, jossa monilapsisen perheen äidille remontoitiin oma huone. Clair nautti sydämensä kyllyydestä äänieristetyistä seinistä ja lukittavasta ovesta.

En ymmärtänyt koko juttua 15-vuotiaana. Minusta oli ihan oikein, että perheen teinit purnasivat siitä, että äidille tehtiin oma huone. Mihin kukaan aikuinen tarvii omaa huonetta?

Tänään ymmärrän olla syvästi liikuttunut omasta pikkukammiostani Kirjailijatalon yläkerrassa. Siihen huoneeseen ei kuulu yhtäkään pyykkivuoroa, nuhanenän pyyhintää, läksyjen kuulustelua tai "äi-tiiiiii" -huutoa. Siinä huoneessa vallitsee syvä hiljaisuus, joka on pyhitetty vain omille ajatuksille. Jopa kässärin vedosten oikoluku on henkisesti tyydyttävää työtä tässä miljöössä.

Nautin ja kiitän!

Täältä ja täältä löytyvät linkit legendaariseen Cosby-jaksoon, jossa äiti saa Oman Huoneen.